Kauheimmat joululaulut

Sitä Kauneimmat joululaulut -tilaisuutta en unohda koskaan. Oli joulukuu vuonna 1994. Olin aloittanut syyskuussa opinnot Helsingissä, ja Estonia oli uponnut lokakuun alussa. Itsenäisyyspäivänä olin EO:n järjestämissä juhlissa, jossa eräs opiskelijapoika alkoi innokkaasti piirittää minua. Piiritys jatkui seuraavana lauantaina EO:n opiskelijaillassa, jossa uskaltauduimme ystäväni kanssa pyytämään kyseistä herraa ja hänen ystäväänsä jatkoille Lestikselle. Lestiksellä hauska ilta venyi hieman pitkäksi. Viiden aikaan yöllä sovimme, että näemme samalla porukalla aamulla Pyhän Sydämen kappelissa, joka oli siihen aikaan kantakirkkomme.

Aamulla me kaikki viisi teologian ylioppilasta raahauduimme kirkkoon, josta jatkoimme matkaa kaverin kämpille kirkkokahveille. Nekin kahvit venyivät vähän pitkiksi. Opiskelijapojan tekemät korvapuustit, jotka taisivat olla hänen elämänsä ensimmäiset ja viimeiset tekeleet, maistuivat hyviltä, vaikka näyttivätkin vähän säälittäviltä. Seura oli kuitenkin niin hyvää, ettemme millään malttaneet kotiutua. Niinpä päätimme lähteä vielä sunnuntai-illan ratoksi Tuomiokirkon Kauneimpiin joululauluihin. Eräs ystävistä lähti sinnekin mukaan -esillinaksi -, toiset ymmärsivät jo yskän ja lähtivät koteihinsa.

Muistan vieläkin, missä istuimme Helsingin Tuomiokirkossa. Samoin muistan, kuinka kihelmöivän jännittävää ja ihanaa oli istua ihastukseni vieressä. Supisimme jotain laulujen välissä ja lauloimme, mitä viikonlopun väsymykseltämme jaksoimme, luultavasti lujaa. Muistan myös, miten silloinen ihastukseni, nykyinen mieheni, kehui tilaisuuden jälkeen hymyäni maailman kauneimmaksi. Itse hän ei tosin muista sitä.

Kaikkein parhaiten me molemmat muistamme siitä tilaisuudesta papin puheen tai oikeastaan sen alun. Pappi aloitti puheensa sanomalla, että nyt tulee tämä Kauneimpien joululaulujen pakollinen puhe. Me, teologian ylioppilaat, rypistimme kulmiamme ja katsoimme paheksuvasti toisiamme. Olimme kauhuissamme siitä, miten pappi voi aloittaa puheensa tuolla tavalla. Ja monta vuotta pidimme kyseistä pappia erittäin epäilyttävänä tapauksena, lipilaarina, jolla ei ole paljon mitään annettavaa.

Nyt kolmetoista vuotta myöhemmin ymmärrän paremmin pappiraukkaa. En tiedä, oliko hän aivan stressaantunut. Vai oliko hän kyllästynyt papin miljooniin joulutilaisuuksiin, joihin täytyy keksiä jotain sanottavaa. Seurakunnassahan tilaisuuteen kuin tilaisuuteen kuuluu papin puhe. On tärkeää, että pappi on mukana kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä. Papin tehtävänä on luoda puheellaan mukavaa joulutunnelmaa, vaikka hän olisi jo lopen kyllästynyt torttujen ja pipareiden syöntiin eikä keksisi jouluevankeliumista enää mitään tuoretta sanottavaa.

Tällä viikolla olen miettinyt, oliko papin aloitus kenties ironinen. Mitä jos häntä ottikin päähän se, että hänen täytyy puhua tilaisuudessa, jossa oikeasti kukaan ei halua kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa. Kauneimmat joululaulut on tilaisuus, joka vetää kirkkoihin valtavasti väkeä. Ihmiset haluavat tulla laulamaan joululauluja ja kokemaan joulutunnelmaa. Kauneimmat joululaulut on pyhä traditio, johon on ladattu paljon odotuksia ja tunteita. Ihmiset suuttuvat, jos lauluvihosta puuttuu heidän suosikkilaulunsa tai jos kanttori ei ole tajunnut valita sitä. Ihmiset loukkaantuvat myös helposti, jos pappi pilaa puhellaan tilaisuuden.

Vedin kaksi vuotta sitten Vaasassa Kauneimmat joululaulut -tilaisuuden. Kirkko oli täynnä väkeä ja odotukset olivat korkealla. Olin valmistautunut iltaan huolellisesti, koska halusin tehdä vaikutuksen; olinhan aloittanut vasta työni Vaasan suomalaisessa. Tilaisuus ei kuitenkaan mennyt suunnitelmieni mukaan. Unohdin ilmoittaa kolehdin sovitussa paikassa, sanoin vasta avioituneen kanttorin sukunimen väärin eikä puhe tuntunut uppoavan yleisöön. Olin tilaisuuden jälkeen tosi pettynyt itseeni. Niin pettynyt, että Vesa melkein pakotti minut lähtemään heti jumppaan, jotta saisin muuta ajateltavaa ja paremman mielen. Myöhemmin sain pienen lohdutuksensanan, kun joku kiitti lehden mielipidepalstalla nuorta naispappia kauniista puheesta. Silti päällimmäiseksi tunteeksi jäi epäonnistuminen.

Viime jouluna järjestimme ensimmäisen lapsiperheille tarkoitetun Tenavien kauneimmat joululaulut -tilaisuuden. Odotukset olivat korkealla sekä meillä suunnittelijoilla että seurakuntalaisilla. Olin varma, että tilaisuudesta tulee loistava. Seurasimme ihastuneina, miten lapsiperheet vyöryivät kirkkoon. Olin valmistautunut iltaan hyvin: kehitellyt hauskat juonnot ja pienen nukketeatteriesityksen puheen tilalle sekä rukoillut paljon tilaisuuden puolesta.

Tilaisuudesta tuli kuitenkin täysi floppi. Lapset väsyivät joululauluihin alta aikayksikön ja suuressa kirkossa alkoi mahdoton show. Minun piti luopua hienoista juonnoistani ja ilmoittaa vain laulujen nimet, jotta tilanne olisi pysynyt paremmin kontrollissa. Nukketeatteri sentään meni suhteellisen mukavasti, ainakin olosuhteisiin nähden. Olin illan jälkeen pettynyt, todella pettynyt. Tämä idea ei toiminutkaan suunnitelmiemme mukaan.

Tänä syksynä innostuin valtavasti Paavalin seurakunnan POP-Kauneimmat joululaulut -tilaisuudesta. Olin iloinen, kun minua pyydettiin puhumaan sinne. Sovimme, että puhe on lyhyt ja napakka. Rukoilin paljon tilaisuuden puolesta ja minulla oli mielessä eräs joulukertomus, joka sopisi illan profiiliin. Viikolla minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä, etten haluakaan ottaa kertomusta, vaan pidän puheen valosta ja pimeydestä. Teema syveni syvenemistään ja innostuin puheen kirjoittamisesta. Lauantaina puhetta kirjoittaessani olin niin euforisessa tunnelmassa, että Vesa vain nauroi minulle. Löysin aiheeseen sopivan rukouksenkin kuin johdatuksessa. Vielä suuremmalta ihmeeltä tuntui, että löysin Facebookista puheen yhteyteen laulun, jonka oli tehnyt tilaisuutemme solisti. Ajattelin, että puheesta tulee suuri menestys ja hehkutin Vesalle, kuinka mahtavalta tuntuu mennä puhumaan, kun on niin varma olo itsellä.

Varma oloni karisi sillä hetkellä, kun menin puhumaan. Tunsin heti, että puheeni ei toimi siinä tilanteessa, sille porukalle. Tajusin, että puhe on liian pitkä ja liian syvällinen. Yritin lennossa lyhentää puhetta, mutta en pystynyt siihen kovinkaan hyvin. Ajattelin, että on parempi pysyä käsikirjoituksessa, kun ajatuskulut alkoivat ontua lyhentämisen vuoksi. Tilaisuuden jälkeen välttelin työtovereitani. En halunnut saada tuomiota. En inhoa mitään enempää kuin sitä, että saan negatiivista palautetta heti tilaisuuden jälkeen. Olen sen verran herkkä. Niinpä juttelin seurakuntalaisten kanssa pihalla ja lähdin kotiin. Matkalla eräs herrasmies kiitti kauniista puheesta.

Maanantaina joku seurakuntalainen soitti päivystävälle papille haukkuakseen puheeni. Puhe oli ollut liian pitkä. Myönnän sen! Puheen sisältö oli myös ollut loukkaava. Se oli vienyt Kauneimmat joululaulut -tilaisuudesta tunnelman. Soittaja ehdottikin, että puheen sijasta olisin kertonut kauniita tarinoita laulujen syntyhistoriasta.

Nyt olen pari päivää saanut kuunnella useammalta ihmiseltä siitä, miten puheeni on ollut liian pitkä. Olen myös kuullut työtovereilta, miten Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa ei oikeastaan tarvitsisi pitää puhetta ollenkaan; ihmiset ovat tulleet sinne laulamaan eivätkä kuuntelemaan puheita. Olen kuullut myös positiivista palautetta, mutta se ei ole oikein lämmittänyt. Olen ollut pettynyt itseeni, pettynyt harkintakykyyni ja pettynyt Jumalaan.

Pettymysten keskellä minua on lohduttanut Ilkka Puhakan kertomus, jonka kuulin muutama vuosi sitten. Hän kertoi Juha Kelan muistotilaisuudesta, jossa hän oli pitänyt puheen. Hän oli valmistautunut tilaisuuteen erittäin hyvin. Hän oli pitänyt tilaisuutta niin tärkeänä, että hän oli valmistautunut siihen kirjoittamalla viisi eri puhetta. Mutta itse tilaisuudessa kaikki oli mennyt pieleen. Valot olivat häikäisseet häntä niin, että hän ei ollut nähnyt paperita ollenkaan. Hän oli saanut piispojen ja muiden tärkeiden herrojen edessä kakistettua suustaan viisi lausetta, jotka eivät liittyneet mitenkään toisiinsa. Häntä hävetti ja hän oli pettynyt itseensä. Tilannetta ei ollut yhtään parantanut työtoveri, jonka hän oli tavannut seuraavana päivänä. Tämä velikulta oli kysynyt, oliko Puhakalla ollut vähän pallo hukassa. Kun Ilkka oli myöntänyt pallon olleen vähän hukassa, oli työtoveri lohduttanut häntä sillä, ettei se jäänyt keltään huomaamatta. Kyllä me kristityt olemme toisillemme armollisia!

Muutaman vuoden päästä Ilkka Puhakka oli saanut kirjeen, jossa kirjoittaja kertoi kyseisestä muistotilaisuudesta ja kiitti koskettavasta puheesta. Kirjoittaja oli suunnitellut itsemurhaa ja hänellä oli viisi kysymystä Jumalalle. Jumala oli vastannut hänelle jokaiseen kysymykseen Puhakan viiden lauseen kautta. Myöhemmin Ilkka tajusi, että ne viisi lausetta, jotka hän oli saanut ulos suustaan, olivat viiden puheen ydinajatukset. Jumala oli käyttänyt Ilkka Puhakan puhetta pelastaakseen yhden ihmisen hengen. Mitäs siitä, vaikka maine meni herrojen edessä.

Minun tilanteeni ei tietystikään ollut yhtä dramaattinen. En tosiaankaan usko, että puheeni olisi pelastanut kenekään henkeä. Mutta luulen kuitenkin, että sen tarkoitus oli puhutella jotain seurakuntalaista. Mitä siitä, että 202 ihmistä menettää joulutunnelmansa, jos yksi ihminen tulee Jumalan puhuttelemaksi. Herran palveluksessa oleminen on nöyrryttävää. Johannes Kastajan sanoin:"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Tästä lähtien kutsun kyseisiä tilaisuuksia nimellä "Kauheimmat joululaulut".