Rakas Raamattu

Antton ja Laura olivat tänä viikonloppuna leirillä. Lapsiraukoilla oli pieniä vaikeuksia päästä leirille. Laura jännitti viikkokausia, miten hän selviää leiristä, kun siellä pitää olla mukana oma Raamattu, oikea Raamattu. Ei auttanut pikkuneitiä vanhempien selitykset siitä, miten isoveli auttaa leirin raamattuhetkissä. Eikä auttanut tieto siitäkään, että leirin vetäjä lupasi Lauran leirille tieäten, ettei Laura vielä osaa lukea oikeaa Raamattua.

Seuraava vaikeus matkalla "Rakas Raamattu -leirille" oli vanhempien hajamielisyys. Unohdimme Vesan kanssa koko leirin ja suunnittelimme lauantaille muuta ohjelmaa. Onneksi perjantai-iltana muistin yhtäkkiä, että lasten leiri alkaa seuraavana aamuna. Liekö Herra muistuttanut hajamielistä äitiä?

Kolmas este matkalla oli vaikeus löytää leirikeskus. Aina niin luotettava Eniro-reittipalvelu ohjasi Vesan ja leiriläiset sellaisille kärrypoluille, että ajoissa ei oltu tälläkään kertaa. Onneksi autosta löytyi karttakirja, joka ohjasi perille. Leiriltä hakeminenkin oli yhtä tuskaa, koska tällä kertaa perheemme tekoblondi oli hakuvuorossa. Pörräilin pitkin maita ja mantuja etsien leirikeskusta. Onneksi minulla oli autossa erittäin luotettava apuri. Mikael jakoi auliisti hyviä ohjeita. "Ei te tämä talo ole", kuului vakuuttavasti takapenkiltä, kun luulin tulleeni perille. Ja oikeassa oli! Meidän perheessä miehet osaavat nämä suunnistusasiat naisia paljon paremmin, valitettavasti.

Lasten raamattuleiri oli ollut oikein antoisa. Laura kertoi suu vaahdossa uudet ystävät, iltaohjelmien sketsit ja näytelmät, askartelut, nukkumispaikat sekä kaikki raamatunkertomukset. Anttonkin oli päässyt esittämään Daavidin veljeä näytelmään. Ainoa katkeruutta aiheuttanut asia oli se, että pikkusisko sai nukkua laidallisessa yläpedissä. Antton oli joutunut tyytymään alapetiin, kun yläpedissä ei ollut laitaa. Mikä huutava vääryys!

Meidän kirkossamme voitaisiin järjestää enemmänkin raamattuleirejä, -tapahtumia, -iltoja ja -kisoja. Uusimmassa Sana-lehdessä on Janne Villan terävä kolumni liittyen Helsingin seurakuntayhtymän Usko, toivo, rakkaus -kampanjaan. Villan mukaan kirkon kriisiin eivät auta pinnalliset temput tai imagonkiillotuskampanjat. Villa tyrmää kampanjan, jossa yritetään tavoittaa kirkosta vieraantuneita "tyhmien uskovaisten" mollaamisella sekä "kaveri-vanhemman" jeesauksella. "Kannattaisikojan jokaisen kirkon työntekijän ja aktivistin rukoilla ja tutkailla nyt Isoa Kirjaa? Alkuun vaikka vain tunnin päivässä. Ehkä sitten Herran palvelijoista välittyisi meille sitä "Kristuksen tuntemisen tuoksua", joka houkuttelisi ottamaan selvää, mistä Kristuksessa on kysymys", kirjoittaa Villa.

Vaikka toimin Usko, toivo, rakkaus -kampanjan yhdyshenkilönä, voin yhtyä täydestä sydämestä Villan ajatuksiin. Tulin suorastaan pahoinvoivaksi, kun luin pilkaavaa tekstiä "Automaatti-Jeesus" kampanjasivuilla. Minä olen juuri sellainen uskovainen, jota kirjoituksella mollattiin. Minä luotan niin paljon rukoukseen, että pyydän Jumalalta parkkipaikkaa tiukassa tilanteessa ja rukoilen tuhatta muuta arkipäiväistä asiaa. Jos se toimii minun elämässäni, onko kenelläkään lupa tehdä naurunalaiseksi minun uskoani ja minun Vapahtajaani. Sitäkö se suvaitsevaisuus on?

Villa arvelee kolumnissaan, että kampanjan pelatukseksi voivat koitua nuoret papit, jotka toimivat päivystävinä pappeina nettisivujen chatissa. He näyttävät Villan mukaan valtaosaltaan vilpittömiltä, aidoilta ja hyviltä tyypeiltä, jotka mieluusti kohtaisi. "Kaukana ovat ajat, jolloin Herran palvelijat samastuivat itsekin herroihin." AAMEN!