Arjen pienet ilot

Ystävällinen tuttavamme tarjosi minulle ja Vesalle mahdollisuutta vapaailtaan. Hän ehdotti ottavansa lapset hoitoon illaksi, jotta me pääsisimme kahdestaan vaikka elokuviin. Emme kuitenkaan ottaneet tarjousta vastaan. Olimme yksimielisiä siitä, ettei meillä ole tällä hetkellä aikaa tai tarvetta elokuvailtaan. Lapsemme tarvitsevat sen verran usein lastenhoitoa iltaisin tai viikonloppuisin, ettemme millään raaski jättää heitä hoitoon vapaailtanamme. Toiseksi oma elämämme on niin kiireistä ja intensiivistä, ettemme kaipaa kahdenkeskisiä menoja. Vapaa koti-ilta voittaa huvitukset tällä hetkellä mennen tullen.

Tämän talven aikana olen huomannut kaipaavani iltaisin ennen kaikkea rauhaa ja lepoa. Nautin siitä, että työpäivät ovat täynnä huisketta. Lasten kanssa illatkin ovat täynnä menoa ja meiningiä. Niinpä en talon hiljennyttyä yhdeksän jälkeen enää kaipaakaan suuria kulttuurielämyksiä tai viihdykkeitä. Pyykin peseminen ja lajittelu, keittiön siivoaminen ja paikkojen järjestäminen ovat juuri sopivaa vastapainoa vauhdikkaalle elämälle. Vesan naputellessa tietokoneella työhommia saan rauhoittua kotitöiden parissa, kuunnella suosikkilevyjäni tai lueskella rauhassa.

Olen edelleen onnellinen siitä, ettei meillä ole televisiota. Tai nykyään meillä on telkkari, mutta sellainen, josta ei voi katsoa muuta kuin videoita. Jos meillä olisi televisio, lysähtäisin varmasti illaksi sohvan pohjalle katsomaan televisio-ohjelmia. Eihän sekään huono rentoutumisvaihtoehto olisi, mutta luulen, että voin sisäisesti paremmin, kun käytän saman ajan rauhoittumiseen, omien ajatusten kelaamiseen ja rukoukseen. Yksitoikkoiset kotityöt ovat ainakin minulle paras tapa hiljentyä Jumalan edessä kävelylenkkien lisäksi. Pyykkivuorta selvitellessä voi käydä mielessään läpi ihmisiä, joita haluaa kantaa Jumalan eteen. Eikä silloin kotitöiden tekeminen harmita yhtään; ei, siitä tulee vain nautinnollista!

Tänään olen viettänyt rauhallista vapaapäivää kotona ja huomannut sen, miten pienet asiat voivat tuottaa elämään suurta iloa. Lauran ja Mikaelin kanssa leikimme kutitusleikkiä. Lapset kikattelivat valtavasti, vaikka en ollut vielä edes koskenut heihin. Lapsuudesta tuli muistuma siitä kutkuttavasta tunteesta, mikä liittyy kutitusleikkeihin. Ajatus siitä, että kohta minua kutitetaan naurattaa aivan yhtä paljon kuin itse kutitus.

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska minua kaivataan Inkan aarre -pelin pariin. Muut pelaajat huutavat jo raivoisasti blogin äärelle juuttunutta äitiä. Siispä nauttimaan arjen pienistä iloista...