Meidän perheen isoilla pojilla on yksi intohimoinen harrastus: he pelaavat tietokoneella junapeliä. Vesa löysi pelin aikoinaan ystävänsä kautta ja jäi koukkuun. Silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimo, muistelee katkerana iltaa, jolloin poikaystävällä ei ollut aikaa lukukiireiden vuoksi tavata. Myöhemmin selvisi, että junapeli oli houkutellut nuoren miehen moneksi tunniksi ystävän luo. Voihan pojat!
Onneksi ison pojan pelaaminen on nykyään hyvin kontrolloitua. Hieman pienemmänkin miehen pelaaminen on hallinnassa kiitos äidin ja isän tiukkojen sääntöjen. Mikä onkaan suloisempaa kesken työpäivän kuin saada puhelu esikoiselta, joka kysyy lupaa junapelin pelaamiseen. Yleensä lupa saadaan, kunhan läksyt ja soittoläksyt on tehty. Ja oppiihan junapelissä vielä saksaakin...
Luulen, että kaikki ihmiset ovat loppuun asti poikia ja tyttöjä. Sen vuoksi annan ajateltavaksi Anna-Mari Kaskisen runon pienistä ja isoista pojista.
JOSPA OLISIN
Jospa olisin saanut pojan
ennen kuin sain miehen.
Olisin ymmärtänyt, miksi mies on niin
poikamainen
ja poika niin miesmäinen.
Olisin anatnut rauhassa näplätä
tietokonetta,
pärisyttää poraa ja moottorisahaa
ja vienyt kahvia ja voileipiä auton alle.
Olisin jättänyt rauhaan enkä turhia
höykyttänyt.
Jospa olisin saanut pojan
jo ennen kuin nain poikamiehen.
(Anna-Mari Kaskinen: Minä en sinua unohda)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Juuri noin se on. Aikuisten poikien äitinä ymmärrän monta asiaa miehestä vasta nyt. Onneksi on taas piniä poikia, lapsenlapsia, ja "peli" voi alkaa alusta.
Hei Elina kiitos Sinulle tuon Anna-Mari Kaskisen runon laittamisesta blogiisi. Teen pojalleni rippipuhetta ja etsin tuota runoa hyvän tovin koska en muistanut sitä ulkoa. Ja totta puhuen en muistanut tekijääkään oikein. Aika toivotonta hakua siis... Kiitokset siis Sinulle!
Ole hyvä!
Lähetä kommentti