Menolipusta gospeliin

Muistan lapsuudestani erään traagisen päivän. Isosiskoni ja -veljeni olivat saaneet silloisesta SYP:istä tai jostain muusta pankista lahjan, iskelmäkasetin. Perheessämme ei ollut yhtään iskelmäkasettia, joten lahja oli todellinen aarre. Kuuntelimme innoissamme "Katsoin taaksepäin, vain kiskot sinne jäi, juna jyskyttää, enkä ystävää, en mää nää. Mulla kauas menolippu on...". Ilomme iskelmämusiikista jäi sangen lyhytaikaiseksi. Isämme oli ottanut kasetin ja heittänyt sen roskiin tai jonnekin muualle. Hänen mielestään kasetti ei missään nimessä ollut sopivaa kuunneltavaa ala-asteikäisille. Meille tuli tietysti paha mieli. Isän toiminta tuntui epäreilulta.

Lapset kasvattavat ihmeesti vanhempiaan, niin meidänkin perheessämme. Muutamien vuosien päästä isämme asenne oli jo aivan erilainen. Saimme kuunnella sellaista musiikkia, mitä halusimme. Kovin rajua musiikkia meistä ei kyllä kukaan ole kuunnellut. Ilmeisesti meillä ei ollut suurta tarvetta kapinoida, koska vanhempiemme musiikkimaku oli niin aataminaikainen. Perheessämme tavallinen poppi kuulosti tarpeeksi kapinahenkiseltä, koska äiti ja isä kuuntelivat pääasiassa virsiosastoa. Minun suosikkeihini kuuluivat yläasteaikana The Road, Exit ja muutama silloinen poppibändi, joiden nimiä en edes enää muista. Bryan Adamsin ja Samuli Edelmannin levyt olivat ensimmäiset CD-levyni. Niitä kuuntelin kauan ja hartaasti; 16-vuotiaan rahat olivat vielä aika vähissä.

Vesa omisti jo seurusteluaikanamme aivan tolkuttoman varaston gospelia. Hän oli pitänyt Sysmän paikallisradiossa oikein musacorneriakin. Harmi, etten kuullut yhtään lähetystä. Tyyli oli varmasti legendaarinen. Hän oli valinnut ohjelmiinsa usein raskasta englanninkielistä musaa, joiden sanoista on lähes mahdoton saada selvää, ja sitten spiikeissä todennut "Hei, kuunnelkaa sanoja, tässä on tosi hyvät sanat!" Laittaessamme hynttyyt yhteen kotiimme tuli iso kasa gospellevyjä, mutta hyvin vähän muuta musiikkia. Olemme hankkineet levyjä sillä ajatuksella, että niistä on paitsi iloa itselle myös hyötyä töissä. Televisiottomuus ja radion kuuntelemattomuus ovat aiheuttaneet myös sen, että olemme pudonneet auttamattomasti muun musiikin maailmasta. Kuntosalin musavideot ja iltapäivälehtien verkkouutiset ovat olleet ainoa siteemme gospelin ulkopuoliseen musamaailmaan. Siispä olemme pihalla kuin lumiukot!

Tein viime viikolla heräteostoksen. Ostin Anna Eriksonin ikivanhan levyn "Kun katsoit minuun" alennusmyynnistä, koska rakastan levyn nimikkokappaletta. Olen kuunnellut kyseistä laulua viikon aikana valehtelematta 200 kertaa. Se on pyörinyt tuntikausia repeat-nappula pohjassa, koska se on NIIN hyvä. Vesa on ollut taas kerran sitä mieltä, että musiikinkuunteluni on sietämätöntä. Miten voinkin aina jumiutua yhteen kappaleeseen, jota haluan kuunnella koko ajan?

Yksi syy jumittumiseeni on siinä, että levyn muut laulut ovat surkeita. Olemme Vesan kanssa päivitelleet laulujen huonoa tasoa. Samaa huonoa tasoa Vesa on valitellut Tilkkutäkki-levyistä, jotka ovat menestyneet mainiosti maallisilla markkinoilla. Melkein kaikki CD-kokoelmamme gospellevyt ovat kaikin tavoin laadukaampia. Niitä kun ei ole tehty kiireellä rahankiilto silmissä, vaan useimmiten sydänverellä rautaisten ammattilaisten kera. Voi että, kun ihmiset tietäisivät, kuinka hyvää kristillistä musiikkia on tarjolla. Exitin ja Klinikin uusimmilta levyiltä voisin kuunnella melkein kaikkia kappaleita repeat-nappula päällä 200 kertaa. Onneksi radioissa soi nyt sentään Samulin virsilevy. Toivottavasti se avaa uusia teitä loistavalle suomalaiselle hengelliselle musiikille!