Melkein kuin mannekiini

Olen ollut pienestä tytöstä asti hyvin tyttömäinen. Muistan, kuinka jo lapsena rakastin vaatteita, pitkiä hiuksia ja korkokenkiä. Katselin ihaillen kauniiden naisten kuvia lehtien ja kuvastojen kansissa. Teimmepä luokan tyttöjen kanssa oikein vihkoja, joihin laitoimme järjestykseen kauneimmat naiset Anttilan ja Elloksen kuvastoista sekä Dallasin ja Dynastian näyttelijättäret. Pamela oli aina minun suosikkini.

Haaveilin pienenä siitä, että minustakin tulisi jotain suurta ja hienoa: näyttelijä, taitoluistelija, laulaja, missi, malli tai ainakin hieno rouva. Vessan peilin edessä harjoittelin missihymyä, sitä aitoa pepsodenttiä. Kopisuttelin äidin korkokengillä ja laitoin Clerasilia huulille, kun äidillä ei ollut yhtään huulipunaa.

Viime maanantaina olin melkein kuin mannekiini. Minua kuvattiin työpaikalla TV-kameralla kaksi tuntia, jotta saataisiin taustakuvaa naispapin työstä kahden minuutin juttua varten. Olin aika kipeä, flunssainen ja väsynyt. Siitä huolimatta oikein nautin kuvauksista. Kärsivällisesti kävelin aina sinne suuntaan, minne käskettiin, sytytin kynttilää, naputtelin tietokonetta, laitoin päälle albaa ja olin oikein innoissani.

Sunnuntaina pääsen taas televisiokuvauksiin, kun toimin liturgina jumalanpalveluksessa, joka tulee suorana lähetyksenä TV 1:ltä klo 10. Olen ollut tosi mielissäni tästä projektista. On ollut hienoa seurata, kuinka valtava työmäärä ja työntekijäjoukko tarvitaan yhden ohjelman tekemiseen. Nyt toivon ja rukoilen sitä, että flunssani paranisi kokonaan sunnuntaihin mennessä. Ei ole kiva, jos TV-jumiksessa liturgin ääni rahisee. Olen lievästä flunssaisuudesta huolimatta rauhallisella ja hyvällä mielellä. Varsinainen työ eli tekstien kirjoittaminen on tapahtunut jo joulukuussa. Sunnuntaina voi vain nauttia työn hedelmistä: esiintyä Herran kunniaksi ja palvella seurakuntaa!

Jo pitemmän aikaa olen Vesalle ja äidille sekä muutamalle ystvälle puhunut siitä, että haluaisin joskus tehdä jotain TV-juttuja. Jossain vaiheessa aloin rukoilla sitä, että minulle aukenisi jotain TV-tehtäviä. Ajattelin, että koska olen luonteeltani julkisuudenhakuinen ja innokas esiintymään, voisin hyvin käyttää näitä lahjojani Jumalan työssä. Suurin osa papeista kun on varmaan sellaisia, jotka eivät todellakaan halua päästä telkkariin tai olla paljon esillä. Siksi tarvitaan myös tällaisia pinnallisia seiskatyyppejä, joiden veri vetää esiintymisareenoille.

Nyt Jumala on sitten todella kuullut rukoukseni. Syksyllä olin yksissä TV-kuvauksissa, tällä viikolla toisissa, sunnuntaina jumiksessa ja maaliskuussa menen vielä varsinaisiin TV-kuvauksiin sitä ohjelmaa varten, jonka taustakuvaa tehtiin tällä viikolla. Kysyin maaliskuun ohjelman taustatoimittajalta, mistä he oikein olivat napanneet minut. Enhän minä ole ikinä ollut missään yhteydessä TV:hen eikä minulla ole siellä yhtään tuttua ihmistä. Toimittaja sanoi, että joku oli suositellut minua. Mielenkiintoista. Se osoittaa tas kerran, miten rukoileminen on sangen vaarallista. Se toimii yllättävän usein!