Muistan nuoruudestani hetken, jolloin heräsin aikuisten maailman kamaluuteen. Olin kuvitellut aikuisten maailmaa reiluksi, kauniiksi ja oikeudenmukaiseksi. Järkytyin, kun tajusin aikuisten maailmassa olevan kieroilua, epäoikeudenmukaisuutta, mustamaalausta ja kaikenlaista pahuutta ainakin yhtä paljon kuin lasten ja nuorten maailmassa, monesti vielä paljon enemmän.
Teologian opinnoistani muistan luennot, joilla käsiteltiin ihmisen elämänkaarta. Luentojen lähestymistapa oli melkoisen ongelmakeskeinen. Siellä käsiteltiin peräjälkeen ikävaiheisiin liittyvät sekä erilaisiin menetyksiin, sairauksiin ja onnettomuuksiin liittyvät kriisit. Muistan, miten valitin äidilleni puhelimessa, etten halua kasvaa aikuiseksi, jos elämä on noin vaikeaa.
Kolmentoista vuoden jälkeen en ole enää se sama nuori opiskelijatyttö, jonka elämä oli ollut hyvin suojattua. Oma elämäni on ollut suhteellisen helppoa, koska ympärilläni on ollut aina rakastavia ihmisiä. Työssäni olen kuitenkin saanut nähdä sen, miten mahdottomien vaikeuksien keskellä ihmiset elävät ja vieläpä selviävät hengissä.
Pappina haluan olla vaikeuksien keskellä eläville seurakuntalaisille ennen kaikkea vierelläkulkija, toivontuoja ja esirukoilija. Suurkaupungissa, jos nyt Helsinkiä sellaiseksi voi kutsua, monet ihmiset ovat todella yksin. Sukulaiset eivät aina jaksa tai osaa olla toistensa tukena. Ystäviä, jotka jaksavat kuunnella ongelmia ja kipuja, voi olla vaikea löytää. Viranomaiset käsittelevät monesti ihmistä vain työnsä kohteena, koska heidän työtaakkansa on niin suuri. Tarvitaan lähimmäisiä, jotka eivät kohtaa toista ihmistä ylä- eikä alapuolelta, vaan samalta korkeudelta.
Viime kuukausien aikana olen taas miettinyt, etten jaksaisi tehdä papintyötä ilman Jumalan apua. Ihmisten hätä on suuri ja ongelmat moninaisia ja hankalia. Siksi on hienoa, että voin kantaa luokseni tulevia seurakuntalaisia kaikkivaltiaan ja rakastavan Jumalan eten. Rukoillessani heidän ongelmiensa puolesta saan luottaa siihen, että ne ovat hyvissä käsissä. Raamatussa Jumala lupaa, ettei päästämme lähde yksikään hiuskarva hänen tietämättään. Melkoinen lupaus!
Kanna minut yli syvyyksien,
joissa en saa pohjaa.
Nosta minut yli esteiden,
jotka tuntuvat liian korkeilta.
Pidä minua lujasti ja tukevasti
etten eksy.
Sinä joka annoit minun syntyä.
auta minua nyt elämään.
Britt G. Hallqvist, suom. Monica Vikström-Jokela
Kirkkovuosi lasten kanssa -kirjassa s. 106
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Todellisuuteen havahtuminen on välillä rankkaa, toisaalta se myös opettaa arvostamaan sitä, että itse on päässyt helpolla ja saanut hyvät eväät elämään.
Itsekin olen tuota kokenut tuttujen vaikeuksia seuratessani. Toisaalta tuntuu myös, että ihmiset suhtautuvat vaikeuksiin eri tavoin. Yhdelle tentin reputtaminen on maailman loppu, toinen toteaa, että tulipa mutka matkaan ja jatkaa pystypäin eteenpäin.
Lienee silläkin jotain tekemistä sen kanssa, mihin on kasvanut. Se liittyy mielestäni tuohon kannustamiseen, josta puhut seuraavassa postauksessasi. Kun uskoo olevansa ihana ja rakastettu, elämän kolhut eivät kouraise niin syvältä.
Niinpä, ihmisten voimavarat ovat hyvin erilaisia. Sekin on tärkeää elämänkoulua, että hyväksyy eri ihmisten erilaiset voimavarat kestää vaikeuksia.
Onnellinen saa olla siitä, että on saanut hyvät lähtökohdat elämään.
Lähetä kommentti