Ystävyyden ylistys

Ystävät ovat aarteita. Erityisen hyvin mieleen jäävät ne ystävät, jotka ovat olleet lähellä niinä aikoina, jolloin tarve on ollut suurin. Olen ollut äitiyslomalla kolme kertaa ja asunut niiden aikana kolmessa eri kaupungissa. Joka kerta olen harmitellut sitä, ettei minulla ole enempää samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä. Riihimäellä Anttonia hoidellessani ystäväpiiriini ei kuulunut montakaan vauvaa. Se johtui siitä, että olimme Vesan kanssa nopeita lasten hankinnassa. Lukuisten lapsettomuuskirjojen lukeminen oli vakuuttanut minut siitä, että lapsia ei hankita, vaan heidät saadaan. Niinpä toivotin vauvan tervetulleeksi heti opintojeni päätyttyä. Enkä ole katunut, en oikeastaan koskaan!

Anttonin vauva-aikana muutimme Luulajaan. Minä aloin kulkea vauvan kanssa heti muutettuamme Små och stora -kerhossa. Harmi vain, että kielitaitoni oli sangen puutteellinen ruotsalaisten äitien kanssa käydyissä keskusteluissa. Muistan eräänkin keskustelun, jossa äidit vertailivat keksilaatuja ja kuvailivat niiden eroja. Jostain syystä minä olin aivan hiljaa. Yleensä minä sanoin kokoontumisissa kaksi lausetta. "Jag heter Elina Koivisto. Jag kommer ursprungligen från Pello." Ursprungligen- sanan lausuminen oli aina yhtä vaikeaa, mutta jostain syystä käytin aina samoja lauseita esittäytyessäni.

Ruotsalaisia äitejä läsnäoloni ei kiinnostanut kovinkaan paljon. Heillä oli omat piirinsä ja omat juttunsa. Onneksi Jumala johdatti elämääni Evan, äitiyslomalla olevan papin, jonka Martin-vauva oli Anttonin ikäinen. Eva oli yhtä akuutissa ystävänpuutteesa kuin minä. Niinpä hän kiinnostui minusta heti ensimmäisessa kohtaamisessa, ja jo seuraavana päivänä hän tuli kotiovellemme kysymään kärryttelyseuraa. Itse en siirtolaisena olisi ikinä pystynyt moiseen, vaikka pidänkin itseäni sangen sosiaalisena, jopa hypersosiallisena, ihmisenä!

Muistan lämmöllä monia kohtaamisia Evan kanssa. Kävelyretkiä, jolloin hän kärsivällisesti jaksoi kuunnella minua, vaikka puhuinkin ruotsia sangen puutteellisesti. Ihania kahvihetkiä, jolloin joimme Nestlen purukahvia (boikotoin itse kyseistä merkkiä) Evan keittiössä ja keskustelimme. Yleensä ainakin toinen koliikkivauvoistamme oli sylissä hytkyteltävänä, mutta se ei haitannut mitenkään menoa. Koliikkiäidit olivat tottuneet jatkuvaan liikkeseen, huutoon ja rauhattomiin kahvitteluhetkiin. Ja muistan ne lukuisat kerrrat, kun istuimme lattialla. En ole ikinä istunut niin paljon lattialla kuin sinä vuonna. Heilutimme Evan kanssa leluja, juttelimme, lauloimme ja nauroimme.

Keskustelumme olivat syvällisiä ja mielenkiintoisia. Kaikki teemamme: usko, ruotsin kieli, vauva ja parisuhde yhdistivät meitä. Ei epäilystäkään siitä, etteikö ystävyytemme ollut kirjoitettuna Jumalan suunnitelmissa. Hän näki, että me tarvitsimme toisiamme. Evasta tuli minun tärkein opettajani, vaikka kävinkin ruotsin tunneilla kolme kertaa viikossa. Ruotsin kieltä yliopistossa opiskelleena hän osasi aina selittää minulle, miksi asiat sanotaan niin eikä näin. Suhteemme ei kuitenkaan ollut yksipuolinen. Ihme kyllä Evakin koki saavansa tapaamisistamme jotakin elämäänsä, vaikka minä en pystynytkään ilmaisemaan itseäni samalla tavalla kuin Eva. Vaikutukseni oli kuitenkin niin suuri, että Evan mies nauroi vaimon tekevän tapaamistemme jälkeen sanajärjestysvirheitä. Eikä Rune ole edes pilkunviilaaja! Seura tekee kaltaisekseen!

Lauran vauva-aikana elämäní oli melko sosiaalista, koska asuimme samassa kaupungissa. Paras ystäväni Eva oli muuttanut kauas etelään, mutta 2-vuotias Antton, ihanat suomalaiset ystävättäreni sekä suomalainen seurakuntatyö pitivät huolta siitä, että elämäni ei ollut tylsää. Raskasta se kyllä oli, kun raahauduin kahden lapsen kanssa aina joka paikkaan. Nuorena jaksaa!

Mikaelin vauva-aikana asuimme Vaasassa. Jäin äitiyslomalle suurella innolla. Ennen Mikaelin syntymää opiskelin täydellä teholla kasvatustieteen approa. Ensimmäisistä kuukausista vauvan ja kahden isosisaruksen kanssa nautin täysillä. Hehkutin sitä, miten minusta tulee ihana kotiäiti. Suunnittelin olevani kotona kolmen vuoden ajan ja katsoin vähän nenää nyrpistäen niitä lähipiirin äitejä, jotka aikoivat laittaa vauvan hoitoon vuoden iässä. Ei, olin päättänyt alkaa täydelliseksi äidiksi ja tarjota loistavaa palvelua kolmelle lapselleni.

Alkuinnostuksen jälkeen kylmä todellisuus iski päälle. Tajusin olevani aika yksin. Työyhteisö, joka oli merkinnyt minulle paljon, oli taaksejäänyttä elämää. Kaksi hyvää ystäväperhettä ja rakas lapsuudenystävä oli juuri muuttanut pois kaupungista. Tajusin, etten kuulu millään lailla suomenruotsalaiseen yhteisöön, vaikka olin elänyt pitkälti kaksi vuotta suomenruotsalaista elämää. Samalla koin, etten kuulunut myöskään suomalaiseen yhteisöön. Pyysin ihmisiä kylään siellä ja täällä. Kaikki olivat tulossa innokkaana, mutta kukaan ei tullut. Kynnys papin luokse oli ilmeisesti liian korkea tai ehkä kaikilla oli jo niin paljon muita ihmissuhteita. Koin olevani muukalainen omassa maassani.

Onneksi ystäväpiirissäni oli kaksi äitiyslomalaista: Hanna Reetta Vaasassa ja Anna-siskoni Nurmossa. Hanna Reetan kanssa terapoimme toisiamme vakuuttelemalla, miten yksi hyvä ystävä korvaa kymmenen huonoa. Hänen kanssaan pystyimme jakamaan huonosti nukutut yöt, lasten kasvatuspulmat, yhteisten ystävien kuulumiset ja yhteisen uskon. Ja me tytöt ei valitettu. Asenteemme oli yltiöpositiivinen. Tapaamistemme jälkeen olimme täynnä uskoa huomiseen, vaikka silmämme haroittivat milloin minnekin suuntaan, ja vierailun kohteena ollut koti näytti sangen erilaiselta kolmikomme leikkien jälkeen. Viiden lapsen kanssa raahauduimme vesisateessa puistoon, söimme kevätauringossa Hanna Reetan huolella vääntämiä eväitä tunnelmallisesti puun alla, taapersimme lapsilauman kanssa syysmetsään ja laskimme hurjasti pulkkamäkiä. Sen reippaampia äitejä on vaikea löytää! Harmi vain, että kohtaamiset olivat harvinaisia, kun asuimme aivan eri puolella kaupunkia.

Annan kanssa olemme molemmat ylisosiaalisia. Niinpä meitä kumpaakin ahdisti sosiaalisen elämämme suppeus. Onneksi Pellon tyttärien lähdössä ei ole mitään vikaa. Harva se viikko jompi kumpi pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja tuli kyläilemään. Vieraskoreus oli näistä tapaamisista kaukana. Anna oikein inhoaa huonoa tapaani lukea lehtiä aina, kun tulen heille kylään. Lukiessani olen nimittäin äärimmäisen tylsää seuraa. En kuuntele, vaan korkeintan mutisen vastaukseksi jotain epämääräistä. Pikkupoikiemme vauva-ajasta minulle on jäänyt mieleen, että Anna ja Marko tilasivat paljon mielenkiintoisia lehtiä. Niinpä minä nautiskelin lehdistä rennosti vierailuillamme Nurmossa, Antton ja Laura hoitivat ansiokkaasti Annan viihdyttämispuolen vauvojen nukkuessa. Vauvat kyllä yleensä nukkuivat eri aikaan, jottei äitien elämä kävisi tylsäksi. Joskus serkukset eivät tavanneet ollenkaan, vaikka olimme yhdessä koko päivän.

Minulla ei ole mitään aikomusta jäädä äitiyslomalle. Kadehdin kuitenkin niitä äitejä, jotka saavat olla äitiyslomalla nyt. En siis missään nimessä haluaisi olla itse äitiyslomalla, mutta minusta olisi ollut hienoa, jos elämäni olisi ollut äitiyslomien aikan yhtä sosiaalista kuin nyt. Olisin nauttinut varmaan aivan eri tavalla kotona olosta, jos lähellä olisi ollut enemmän ystäviä, hyviä naapureita, sukulaisia ja virtuaalimaailma.

Blogin kirjoittaminen ja Facebookissa ystävien tapaaminen olisivat sopineet täydellisesti äitiyslomalaisen elämään. Minä raukka kun vain luin iltasanomien ja -lehtien verkkosivuja sekä täyttelin kaikenmaailman kyselyjä ja kilpailuja internetissä. Vieläkin saan harva se päivä deletoida kyselylomake-tiedostoja, joita erilaiset tutkimuskeskukset lähettelevät minulle. Silloin minulla oli aikaa sellaisellekin tylsyydelle -nyt ei. Puhelimen liittymänkin vaihdoin kalliiseen Soneraan, kun olin niin otettu siitä, että joku puhutteli äitiyslomalaista kauniisti kaupassa. Voi, kun minulla olisi ollut Facebook. 253 ystävän kasvojen näkeminen olisi vakuuttanut minut heti siitä, että oikeasti en ole yksin. Onneksi minulla oli Raamattu, josta löysin saman viestin. Ehkä parempi niin...