Karu nuoruus

Oli ankeaa olla kirkkoherran ja uskonnonopettajan tytär neljätoistavuotiaana. Varsinkin silloin, kun joku haukkui papiksi tai valitti siitä, että sain uskonnosta kympin. Lukiessani Jonas Gardellin kirjaa "En komikers uppväxt" tulin kuitenkin siihen tulokseen, että nuoruuteni oli harvinaisen helppo ja kivuton. En ollut koskaan yksinäinen enkä joutunut luopumaan periaatteistani tai mielipiteistäni saadakseni toisten hyväksynnän.

Gardellin kirja on surullinen tarina erään ruotsalaisen lähiön kuudesluokkalaisista. Kirjan päähenkilö Juha tekee kaikkensa tullakseen suosituksi. Hänestä tulee luokan pelle, joka hauskuttaa muita viikon "hauskalla tunnilla" opettajan kärsimykseksi. Juha tekee kovasti töitä oppiakseen hauskimmat vitsit sekä parhaimmat temput, jotta hän kelpaisi muille.

Juhan luokassa vallitsee tiukka hierarkia: luokan oppilaat on rankattu tarkasti sen mukaan, kuinka suosittuja he ovat. Komeimmat ja kovimmat kundit sekä kauneimmat ja ilkeimmät tytöt kuuluvat luokan kermaan, jota Juha yrittää mielistellä parhaan taitonsa mukaan. Juha häpeää omia ystäviään, jotka ovat luokan kerman míelestä rumia ja tyhmiä sekä pukeutuvat huonosti. Niinpä Juha pettää ystävänsä moneen kertaan: hän hakkaa ystävänsä luokan kovisten käskystä sekä jättää omat ystävänsä kutsumatta juhliinsa. Pettäessään ystävänsä hän pettää myös itsensä, ja voi todella huonosti. Hänestä tulee pelle, jonka sydän itkee.

Kertomuksessa tulee traagisella tavalla esille se, miten lapset eivät saa tukea kodeistaan. Juhan vanhemmat pyörivät omien ongelmiensa ympärillä eivätkä näe lastensa tarpeita. Juhan suomalaisen äidin lempilause "Anna mun kaikki kestää!" oli pikantti yksityiskohta ruotsalaisen tekstin keskellä. Se kertoi kaiken siitä tavasta, jolla äiti kohtasi lapsensa. Lapset eivät olleet hänelle ilon ja ylpeyden aihe, vaan lapset kokivat olevansa äidilleen rasite. Juhan elämän perustunne oli se, ettei hän kelpaa.

Kirjassa tulee esille voimakkaasti nuoren jumalakaipuu. Juha pettyy elämässään kerta toisensa jälkeen siihen, ettei Jumala autakaan häntä. Lapsuuden usko saa väistyä, koska hänen elämässään ei ole ketään, joka rakkaudellaan ja hyväksynnällään osoittaisi rakastavan Jumalan läsnäoloa. Juha ei enää odota Jeesusta, joka lapsuuden mielikuvissa tuli avaruusaluksella pelastamaan häntä. Sen sijaan Juha pelastaa itse itsensä ja antaa itselleen anteeksi. Hän ansaitsee myös itse ihmisten rakkauden ja hyväksynnän tulemalla koomikoksi, joka naurattaa ihmisiä lavalla rahan edestä. Ja hän voi edelleen huonosti, hyvin huonosti.

Kirjan lukeminen oli vavahduttava kokemus. Ymmärsin sen, kuinka paljon ihmisten, ja erityisesti nuorten, elämässä on pelkoa, kipua ja rakkaudettomuutta. Kuinka onnellinen saankaan olla siitä, että olen saanut vanhemmiltani kuulla olevani rakastettu ja tärkeä juuri sellaisena kuin olen. Olen tiennyt aina, että minulla on koti, jossa voin kertoa kaiken, mikä painaa mieltä. Lisäksi minulla on ollut hyviä ystäviä ja Jumala.

Sen vuoksi en olekaan huolissani lasteni tulevasta nuoruudesta, vaikka kahden papin yhdistelmä on ehkä se kaikkein pahin mahdollinen. Uskon, että lapsemme tietävät sen, että äidille ja isälle voi tulla kertomaan ihan kaikesta. Positiivista palautetta lapsemme ovat ilmeisesti saaneet aivan tarpeeksi. Ainakin siltä tuntuu, kun sanoessani heitä ihanaksi on yleensä vastaus: "Älä aina jaksa. Mä oon kuullut tuon ainakin tuhat kertaa." Kaikista paras palaute tuli Anttonilta, joka sanoi kaksi viikkoa synttäreidensä jälkeen: "Mä oon ollut ihana jo yhdeksän vuotta ja kaksi viikkoa." Eiköhän tuolla itsetunnolla oteta jo muutamat karutkin kokemukset vastaan.


Kirja on suomennettu vuonna 2005, ja sen nimi on Koomikon synty.