Pikkupartiolaisen paastosääntö

Oikeastaan on aika kummallista, että olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni innokas partiolainen. En ole pohjimmiltani mikään ulkoilmaihminen. Useimmiten valitsen ja valitsin jo lapsuudessa mielummin hyvän kirjan tai mukavien ystävien seuran kuin metsäretken tai hiihtolenkin. Minua ei voi todellakaan väittää hyväksi eräihmiseksi, vaikka Mies minua kiusoitteleekin siitä, että olen kurssit käynyt Erä-Opas. Niin, eräopas, joka ei jaksa lämmittää kertaakaan takkaa miehen ollessa työmatkalla. Eräopas, jonka suunnistustaidot ovat vähän niin ja näin, puhumattakaan puukonkäsittelytaidoista ja muusta kätevyydestä.

Luulen, että viihdyin partiossa niin hyvin harrastuksen sosiaalisuuden vuoksi. Joka viikko sain kokoontua yhteen kavereiden kanssa koulun jälkeen tekemään jotain hauskaa ja kehittävää. Vielä mukavampaa oli tietysti lähteä retkille, leireille ja tapahtumiin kavereiden kanssa. Kiersimme kaikki mahdolliset partioreissut oman vartion Kivijärven kämpällä pidetyistä retkistä suurleireihin, kaupungeissa pidetyistä partioparaateista hurjiin hengissäselviämiskursseihin ja partiotaitokilpailuista Hiljaisiin Päiviin. Siinä sivussa kurssitimme itsemme ensin vartionjohtajiksi 13-vuoden kypsässä iässä ja myöhemmin laumanjohtajiksi. Kannoimme vastuuta niin lippukunnan hallituksessa kuin piirileirin yhden savun muonituksessa. Meihin luotettiin ja me olimme totisesti luottamuksen arvoisia.

Partiotoiminta, johon osallistuin, oli melko hengellistä. Jokainen vartio- tai laumakerta päättyi pieneen hartauteen, ja kerran vuodessa keskityttiin hengelliseen puoleen koko Lapin piirin yhteisillä Hiljaisilla Päivillä.

Tänään mieleeni tulivat Kemijärven Hiljaiset Päivät kultaisella 80-luvulla. Muistan sen, miten niillä päivillä tein ensimmäisen paastosäännön. Jossakin ohjelmanumerossa kerrottiin siitä, miten paastonaikana voi luopua jostain asiasta ja antaa säästyneet rahat köyhille ihmisille. Minun pientä sydäntäni ajatus toisten ihmisten hyväksi toimimisesta kosketti niin paljon, että päätin olla koko paastonajan syömättä karkkia. Muistaakseni onnistuinkin tavoitteessa aivan hyvin!

Partiopäivillä alkanut paastoinnostus ei ole sen jälkeenkään hiipunut. En ole koskaan viettänyt täyspaastoa, mutta jokaisena paastonaikana olen tietoisesti yrittänyt luopua jostain ruoasta tai muista nautinnoista. Säästyneen ajan, rahan ja muun hyödyn olen pyrkinyt käyttämään lähimmäisten hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Joskus olen luopunut Hesarista ja lukenut sen sijaan aamupalapöydässä Raamattua. Aika usein olen ollut täydellisessä makealakossa ja välillä jopa ilman kahvia, mikä on tällaiselle kahvinarkomaanille melkoinen saavutus. Muutamana vuonna tavoitteenani on ollut viettää epäitsekästä elämää lähimmäisiä palvellen.

Tänä vuonna olen ihan virallisesti liittynyt Facebookissa paaston kunniaksi suklaalakkoon. Se ei tosin ole mitään uutta, koska olen ollut karkkilakossa jo melkein kaksi kuukautta. Karkkilakon lisäksi vähennän pääsiäiseen asti herkuttelun minimiin; pappina täytyy juhlatilanteissa noudattaa ortodoksi-sääntöä, jonka mukaan kylässä saa paastonaikanakin vähän herkutella.

Toisena tavoitteenani on paastonaikana vähentää tietokoneella notkumista. Surffailun sijasta aion käyttää aikaani kunnon kohottamiseen, Raamatun ja hyvän kirjallisuuden lukemiseen sekä
rukoilemiseen. Herra, minua siinä auttakoon!