Tässä katkelma eräästä hartauskirjasta, jonka vertaus rukouksesta kolahti ainakin minuuun.
"Jumalan korvaa ei tavoita niinkään kiihkeä anominen, vaan vaikeuden ja huolen hiljaa uskominen Jumalan käsiin. Luota siis äläkä pelkää, niin kuin ei pelkää pieni lapsikaan, joka luovuttaa sekaantuneen lankavyyhdin äidin käsiin ja rientää leikkimään. Tämä ehdoton luottamus miellyttää äitiä paljon enemmän kuin jos lapsi painuisi polvilleen manaamaan hänen apuaan. Viimemainittuhan tuottaisi äidille mielipahaa sen vuoksi, että siinä olisi vihjaus hänen haluttomuudestaan auttaa silloin, kun apua tarvitaan."
Jumala puhuu (toim. A. Russell): Anna minun tehdä se, helmikuun 18.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kaukana ovat toisistaan Jumalan läsnäolossa lepääminen ja kiihkeä anelu. Jälkimmäisessä on enemmän kyse omasta halusta, omasta toiveesta, ylipäätään anelun keskiössä on enemmän oma itse vaikka muulta saattaisi näyttää.
Kun kaikki jätetään Hänen käsiinsä tällöin oma anelu tehdään tarpeettomaksi. Kyllä hän tietää mitä tarvitsen.
Hyvä katkelma.
Kiitos, olematon! Siunausta ja voimia elämääsi!
Lähetä kommentti