Kiirastorstain ehtoollinen on minulle yksi vuoden kauneimmista tilaisuuksista. Onneksi pääsin pääsiäisvaelluksella vähän kokemaan kiirastorstain tunnelmia. Olin nimittäin vaelluksellamme yksi oppaista. Kehittelin kehyskertomuksen sellaiseksi, että opas oli emäntä siinä talossa, jossa Jeesus ja opetuslapset viettivät viimeistä ateriaansa yläsalissa. Tarina sopi loistavasti Paavalinkirkon tiloihin, joissa on oikeasti yläsalit. Katoimme pääsiäisaterian Jeesukselle ja ystäville pienimpään yläsaliin, joka on oikeasti kappeli.
Yläsalistamme tuli todella tunnelmallinen. Matalan pöydän ympärillä oli kolmetoista tyynyä. Tyynyt olivat hopeisia ja kultaisia, mutta yksi tyynyistä oli musta. Se oli Juudaksen paikka. Miten puhuttelevaa, että kavaltajalla oli oma paikkansa Mestarin lähellä. Pöydälle oli katettuna kauniisti leipää ja viinirypäleitä sekä viinimalja, joka levitti hyvän tuoksun koko huoneeseen. Lapsia ei tarvinnut käskeä olemaan hiljaa kertoessani Jeesuksen ja opetuslasten viimeisestä yhteisestä ateriasta. Kaikki kuuntelivat ja eläytyivät pyhään hetkeen.
Ylähuoneen sivupöydällä oli jalkojen pesuun tarvittavia astioita sekä vanha kansakoulussa käytetty kuva Jeesuksesta pesemässä opetuslasten jalkoja. Palmusunnuntaina kuninkaana vastaanotettu Jeesus tahtoi opettaa seuraajilleen oikeanlaista asennetta. Hän oli itse Jumalan Poika, mutta hän oli valmis palvelemaan oppilaitaan ja pesemään heidän jalkansa. Se tehtävä kuului juutalaisessa kulttuurissa oikeasti vain palvelijoille.
Yläsalista jatkoimme matkaa Getsemanen puutarhaan, jossa Jeesus rukoli yksin. Olimme havainnollistaneet flanellokuvilla Jeesuksen rukoustaistelua. Opetuslapset eivät jaksaneet valvoa hänen kanssaan, mutta Jumala lähetti hänen luokseen enkeleitä vahvistamaan ja lohduttamaan pahimpien taistelujen ja pelkojen keskellä. Isoimmille koululaisille uskalsin kertoa siitä, kuinka raskas Jeesuksen yö oli. Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus rukoili suuressa tuskassaan yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin. Hurjaa!
Tämän illan olen kuunnellut ehtoolliskirkon korvikkeena Samuli Edelmannin tulkintaa virrestä 77 "Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se". Laulu kertoo Jeesuksen tien Getsemanen puutarhasta Golgatalle. Virressä puhutaan siitä, miten Jeesus valtavasti kärsi meidän vuoksemme. Kertosäkeistön loppu on koskettava: "Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien".
Virrestä tulee minulle mieleen kaksi vahvaa muistoa. Ensimmäinen muisto liittyy synnynpaikkakuntani Pellon kirkkoon, jossa kiirastorstain ehtoolliskirkon jälkeen alttari riisuttiin ja peitettiin mustalla kankaalla laulaen tätä virttä ilman säestystä. Olen riisunut alttareita kiirastorstaina monessakin kirkossa, mutta lapsuuden ja nuoruuden muistot ovat olleet kaikkein mieleenpainuvimpia.
Toinen muisto liittyy eräisiin hautajaisiin. Minulle sattui eräänä keväänä paljon hautauksia, joissa vainaja ei kuulunut kirkkooon. Jokaisessa hautajaistilaisuudessa oli mukana joku ihminen, joka kertoi puhuneensa vainajan kanssa uskonasioista ennen tämän kuolemaa. Eräissä hautajaisissa uskovainen naapuri kertoi vainajan aina pyytäneen häntä laulamaan virttä "Käy yrttitarhasta polku". Nämä hautajaiset vahvistivat taas käsitystäni Jumalan armollisuudesta. Jumala on rakastava Isä, joka tahtoo tarjota pelastusta niille lapsilleen, jotka ovat joutuneet Hänestä kauas.
Pääsiäisvalluksella sain kirkon etuosassa sijaitsevalla Golgatalla kertoa siitä, miten Jeesus lupasi toiselle rosvolle paikan paratiisista, kun tämä sanoi "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi."
"Tien kaikkein raskaimman Jeesus
on käynyt armossaan,
kun meidän kurjain tähden
hän kulki kuolemaan.
Se tie vie viimein taivaaseen,
mutta tie se on tuskien."
Virsi 77:2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti