Eläköön Simojoki ja Kaskinen!

"Laita päälle se uusi hieno Marimekon raitapaita, kun pääset oikein isojen kanssa reissuun", evästi äitini minua uudenvuoden aikoihin vuonna 1983 tai joskus niihin aikoihin. Olin menossa kummisetäni ja hänen vaimonsa sekä suvun muiden isojen lasten kanssa Kolariin nuorten kristilliseen uudenvuoden tapahtumaan.

Muistan tapahtumasta yllättävän paljon. Ilmeisesti kaikki oli niin jännittävää. Muistan vaaleanpuaniset sienikarkit, joita söin ostamastani irtokarkkipussista. Muistan kävelyn jäällä. Muistan myös Alabasteri-yhtyeen, joka esiintyi tapahtumassa. Jos joku ei tiedä, oli yhtye Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen ensimmäinen oikea kokoonpano. Kolarin tapahtuma oli puolestaan minulle ensikosketukseni Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen musiikkiin sekä kristilliseen nuorisokulttuuriin. Olin myyty jo silloin. Oli hienoa saada olla mukana isojen tapahtumassa kauniissa maripaidasssa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli Simojoki-Kaskisen kyllästämää. Miettiessäni sopivaa musiikkia koulun levyraatiin isosiskoni ja -veljeni kiusoittelivat minua:"Ota nyt se Meidän Messu, kun aina kuuntelet sitä!" En ottanut, en kehdannut, en uskaltanut. Kuka nyt voisi tunnustaa luokkakavereiden edessä kuuntelevansa Meidän Messua? En ainakaan minä, vaikka monesti istuinkin korva kiinni keittiön mankan kaiuttimessa ja lauloin mukana "Jeesus meidät tänään kohtaa, apuaan Hän tarjoaa...".

Simojoen ja Kaskisen laulut elivät myös vahvasti seurakunnan lapsikuorossa, jossa opettelimme niitä Raili-kanttorin johdolla. Simojoen ja Kaskisen Liekit-musikaali Helsingin jäähallissa oli myöskin suuri elämys minulle ala-asteikäisenä, vaikka viimeiseen asti yritin kieltäytyä siihen menemisestä. Kuvittelin musikaalin olevan pelottava: näin edessäni isoja kiinalaisia lohikäärmeitä miettiessäni, mitä olisi luvassa.

Nuoruudessa samat lauluntekijät elivät nuortenkuoromme ohjelmistossa vuodesta toiseen. Afrikkalainen Messu ja Hiljaisuuden Messu sekä joulumusikaali olivat meille suuria projekteja, joista pidimme aivan valtavasti. Niinpä olimme intoa täynnä, kun pääsimme lukion toisella luokalla ystäväni kanssa oikealle gospelkurssille, jossa Pekka Simojoki oli yhtenä opettajana. Viikonlopun jälkeen olimme jos mahdollista vielä innokaampia ja opetimme opiskelijamessun lauluja muille nuortenkuorolaisille.

Riihimäelle muutto Vesan valmistuttua tuntui minusta houkuttelevalta. Yhtenä syynä oli se, että tiesin paikkakunnalla toimivan Pekka Simojoen EtCetera-kuoron. Syksyn koittaessa menimme kuoron pääsykokeisiin Vesan kanssa ja läpäisimme ne, vaikka minua ainakin jännitti ihan kauheasti. Minusta tuntui uskomattoman hienolta, että olin päässyt Pekka Simojoen kuoroon.

EtCeteran vuodet olivat mukavaa aikaa elämässämme. Little Light -illat Riihimäen kirkossa, Big Light -illat urheilutalolla sekä konsertit ympäri Suomea antoivat mahtavan mallin siitä, millaista voi olla nykyaikainen, rento ja hengellinen seurakuntatoiminta. Niinpä pomoni, Örnäsin kirkkoherra, tuijotti minua ihmeissään, kun kirkkain silmin selitin suomalaisen seurakuntakulttuurin olevan paljon nykyaikaisempaa ja rennompaa, mutta samalla hengellisempää kuin ruotsalainen seurakuntakulttuuri. Hänen kokemuksensa Suomen vierailuilla olivat olleet aivan toisenlaisia. Mutta hän ei ollut tavannutkaan Simojokea!

Eilen illalla olin Järvenpään kirkossa 550 muun kanssa kuuntelemassa EtCeteraa. Tunnelma oli mainio, jälleen kerran. Kuorossa oli minulle monta tuttua naamaa, mutta myös monia uusia tuttavuuksia. Kuoro lauloi todella hyvin, paljon paremmin kuin meidän aikanamme. Ja Simojoki oli vauhdissa tuttuun tapaansa luoden iltaan rentoa ilmapiiriä. Henkireikä-ilta oli todellinen henkireikä minulle ja varmasti monelle muullekin. Ihailin Pekan tapaa pitää evankeliumia esillä rohkeasti ja tuoreesti. Kaikkien eniten minua puhutteli jälleen kerran hänen tapansa innostaa seurakuntalaisia lähtemään liikkeelle ja elämään kutsumustaan todeksi arkielämän keskellä. Minä ainakin sain taas uutta intoa tehdä työtä Jumalan valtakunnan hyväksi. KIITOS PEKKA!