Ensimmäisenä opiskeluvuonna teologisessa näköni huononi dramaattisesti. Siihen oli kaksi selkeää syytä. Silmäni rasittuivat päivisin Domman massaluennoilla ja iltaisin Lestiksellä, jossa huonossa valaistuksessa tihrustin kreikan ja heprean läksyjä sekä luin ahkerasti tentteihin. Näön huononeminen häiritsi minua melko paljon, ja päätin mennä YTHS:lle silmälääkärille hakemaan apua. Saamani vastaanotto oli kuitenkin melkoisen tympeä. "Jos nyt välttämättä haluat saada imagolasit, niin mene ja osta", totesi vanha ja kiukkuinen lääkäri.
Niinpä minä jatkoin elämääni onnellisena ilman silmälaseja. Viime keväänä jäin kuitenkin kiinni huonosta näöstä lääkärintarkastuksessa. Lääkäri kehotti menemään optikolle tarkastukseen silmälasien hankkimista varten, mutta asia jäi muiden kiireiden alle. Melkein vuosi meni ennenkuin sain hankittua itselleni elämäni ensimmäiset silmälasit. Kynnys oli aika korkea, koska näkö ei ole niin heikko, ettenkö pärjäisi ilman. Tosin muita autoilijoita ei ehkä riemastuta ajatus kuskista, joka välillä näkee kaiken kahtena.
Tänään hain pinkit silmälasini kauhealla kiireellä töiden jälkeen silmälasiliikkeestä. Ystävällinen ja hauska myyjä toivotti selvää vappua uusissa laseissa! Junalle kiirehtiessäni ihmettelin sitä, miksei kukaan tuijota minua, vaikka minulla on elämäni ensimmäiset silmälasit. Onneksi Kyrölän asemalle saapuessani minua tuijotettiin oikein kunnolla. Koko muu perhe istui autossa ja alkoi nauraa äidin uudelle "lookille". Minusta oli tullut niin outo!
Vesa oli sitä mieltä, etteivät pinkit lasit tuo helpostusta imago-ongelmaani; näytän niissä yhtä nuorelta ja pirteältä kuin muutenkin. Antton ja Laura hyväksyivät lasit melkein heti, mutta Mikael oli kauhuissaan. "Sä et oo enää ihana. Ota ne pois!", määräsi kolmevuotias. Äiti ei ollut kuitenkaan tällä kertaa tottelevainen.
Kuljetimme Miksun kanssa muuta perhettä sinne ja tänne sekä kävimme asioilla kaupoissa. Vielä kotimatkalla seuralaiseni totesi: "Ota ne pois. Sä et näytä enää yhtään ihanalta. Sä näytät ihan rosvolta!"
tiistaina, huhtikuuta 29, 2008
maanantaina, huhtikuuta 28, 2008
Pyhän kosketus
EtCetera-kuoro on julkaissut viidennen levynsä viime lauantaina. Minä sain kyllä levyn jo vähän aikaisemmin ystävältäni. Tai oikeastaan olen saanut häneltä jo kaksi levyä, koska ensimmäisen annoin lahjaksi kotikäynnillä; kristittyjen omaisuushan on yhteistä!
Joka tapauksessa olen jo nyt saanut raastettua ansiokkaasti Vesan hermoja, koska olen taas kerran jämähtänyt kuuntelemaan yhtä kappaletta repeat-nappula pohjassa. Vesa kuunteli ulkotöitä tehdessään, miten rouva siivoili sisällä kuunnellen samaa kappaletta kaksi tuntia. Melkoinen risti on hänelle annettu! Tässä kyseisen kappaleen sanat. Se on NIIN hyvä! Ja kaiken lisäksi levyt minulle lahjoittanut ystäväni on yksi laulun solisteista!
PYHÄN KOSKETUS
Kerto:
Riisu kengät, maa, jolla seisot on Herran,
pyhää ja puhdasta maata.
Katso ja kuuntele hiljaa,
vaikka paljon et ymmärtää saata.
Paina pääsi, maa, jolla seisot on Herran.
Hän itse puhuu ja kuulee,
koskettaa meitä kuin viljaa,
sillä Jumalan pelloilla tuulee.
Joskus ajaton kohtaa ajan, silloin Jumalan aavistaa.
Joskus rajaton rikkoo rajan, silloin pyhä koskettaa.
Kerto
Joskus palavan pensaan lailla Luoja kasvonsa paljastaa.
Joskus puhuu Hän sanoja vailla, silloin pyhä koskettaa.
Kerto
Joskus kaatuvat vanhat kaavat, Tuomas Mestarin nähdä saa.
Tarttuu käteen ja tuntee haavat, silloin pyhä koskettaa.
Kerto
Pekka Simojoki
Joka tapauksessa olen jo nyt saanut raastettua ansiokkaasti Vesan hermoja, koska olen taas kerran jämähtänyt kuuntelemaan yhtä kappaletta repeat-nappula pohjassa. Vesa kuunteli ulkotöitä tehdessään, miten rouva siivoili sisällä kuunnellen samaa kappaletta kaksi tuntia. Melkoinen risti on hänelle annettu! Tässä kyseisen kappaleen sanat. Se on NIIN hyvä! Ja kaiken lisäksi levyt minulle lahjoittanut ystäväni on yksi laulun solisteista!
PYHÄN KOSKETUS
Kerto:
Riisu kengät, maa, jolla seisot on Herran,
pyhää ja puhdasta maata.
Katso ja kuuntele hiljaa,
vaikka paljon et ymmärtää saata.
Paina pääsi, maa, jolla seisot on Herran.
Hän itse puhuu ja kuulee,
koskettaa meitä kuin viljaa,
sillä Jumalan pelloilla tuulee.
Joskus ajaton kohtaa ajan, silloin Jumalan aavistaa.
Joskus rajaton rikkoo rajan, silloin pyhä koskettaa.
Kerto
Joskus palavan pensaan lailla Luoja kasvonsa paljastaa.
Joskus puhuu Hän sanoja vailla, silloin pyhä koskettaa.
Kerto
Joskus kaatuvat vanhat kaavat, Tuomas Mestarin nähdä saa.
Tarttuu käteen ja tuntee haavat, silloin pyhä koskettaa.
Kerto
Pekka Simojoki
Eläköön Simojoki ja Kaskinen!
"Laita päälle se uusi hieno Marimekon raitapaita, kun pääset oikein isojen kanssa reissuun", evästi äitini minua uudenvuoden aikoihin vuonna 1983 tai joskus niihin aikoihin. Olin menossa kummisetäni ja hänen vaimonsa sekä suvun muiden isojen lasten kanssa Kolariin nuorten kristilliseen uudenvuoden tapahtumaan.
Muistan tapahtumasta yllättävän paljon. Ilmeisesti kaikki oli niin jännittävää. Muistan vaaleanpuaniset sienikarkit, joita söin ostamastani irtokarkkipussista. Muistan kävelyn jäällä. Muistan myös Alabasteri-yhtyeen, joka esiintyi tapahtumassa. Jos joku ei tiedä, oli yhtye Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen ensimmäinen oikea kokoonpano. Kolarin tapahtuma oli puolestaan minulle ensikosketukseni Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen musiikkiin sekä kristilliseen nuorisokulttuuriin. Olin myyty jo silloin. Oli hienoa saada olla mukana isojen tapahtumassa kauniissa maripaidasssa.
Lapsuuteni ja nuoruuteni oli Simojoki-Kaskisen kyllästämää. Miettiessäni sopivaa musiikkia koulun levyraatiin isosiskoni ja -veljeni kiusoittelivat minua:"Ota nyt se Meidän Messu, kun aina kuuntelet sitä!" En ottanut, en kehdannut, en uskaltanut. Kuka nyt voisi tunnustaa luokkakavereiden edessä kuuntelevansa Meidän Messua? En ainakaan minä, vaikka monesti istuinkin korva kiinni keittiön mankan kaiuttimessa ja lauloin mukana "Jeesus meidät tänään kohtaa, apuaan Hän tarjoaa...".
Simojoen ja Kaskisen laulut elivät myös vahvasti seurakunnan lapsikuorossa, jossa opettelimme niitä Raili-kanttorin johdolla. Simojoen ja Kaskisen Liekit-musikaali Helsingin jäähallissa oli myöskin suuri elämys minulle ala-asteikäisenä, vaikka viimeiseen asti yritin kieltäytyä siihen menemisestä. Kuvittelin musikaalin olevan pelottava: näin edessäni isoja kiinalaisia lohikäärmeitä miettiessäni, mitä olisi luvassa.
Nuoruudessa samat lauluntekijät elivät nuortenkuoromme ohjelmistossa vuodesta toiseen. Afrikkalainen Messu ja Hiljaisuuden Messu sekä joulumusikaali olivat meille suuria projekteja, joista pidimme aivan valtavasti. Niinpä olimme intoa täynnä, kun pääsimme lukion toisella luokalla ystäväni kanssa oikealle gospelkurssille, jossa Pekka Simojoki oli yhtenä opettajana. Viikonlopun jälkeen olimme jos mahdollista vielä innokaampia ja opetimme opiskelijamessun lauluja muille nuortenkuorolaisille.
Riihimäelle muutto Vesan valmistuttua tuntui minusta houkuttelevalta. Yhtenä syynä oli se, että tiesin paikkakunnalla toimivan Pekka Simojoen EtCetera-kuoron. Syksyn koittaessa menimme kuoron pääsykokeisiin Vesan kanssa ja läpäisimme ne, vaikka minua ainakin jännitti ihan kauheasti. Minusta tuntui uskomattoman hienolta, että olin päässyt Pekka Simojoen kuoroon.
EtCeteran vuodet olivat mukavaa aikaa elämässämme. Little Light -illat Riihimäen kirkossa, Big Light -illat urheilutalolla sekä konsertit ympäri Suomea antoivat mahtavan mallin siitä, millaista voi olla nykyaikainen, rento ja hengellinen seurakuntatoiminta. Niinpä pomoni, Örnäsin kirkkoherra, tuijotti minua ihmeissään, kun kirkkain silmin selitin suomalaisen seurakuntakulttuurin olevan paljon nykyaikaisempaa ja rennompaa, mutta samalla hengellisempää kuin ruotsalainen seurakuntakulttuuri. Hänen kokemuksensa Suomen vierailuilla olivat olleet aivan toisenlaisia. Mutta hän ei ollut tavannutkaan Simojokea!
Eilen illalla olin Järvenpään kirkossa 550 muun kanssa kuuntelemassa EtCeteraa. Tunnelma oli mainio, jälleen kerran. Kuorossa oli minulle monta tuttua naamaa, mutta myös monia uusia tuttavuuksia. Kuoro lauloi todella hyvin, paljon paremmin kuin meidän aikanamme. Ja Simojoki oli vauhdissa tuttuun tapaansa luoden iltaan rentoa ilmapiiriä. Henkireikä-ilta oli todellinen henkireikä minulle ja varmasti monelle muullekin. Ihailin Pekan tapaa pitää evankeliumia esillä rohkeasti ja tuoreesti. Kaikkien eniten minua puhutteli jälleen kerran hänen tapansa innostaa seurakuntalaisia lähtemään liikkeelle ja elämään kutsumustaan todeksi arkielämän keskellä. Minä ainakin sain taas uutta intoa tehdä työtä Jumalan valtakunnan hyväksi. KIITOS PEKKA!
Muistan tapahtumasta yllättävän paljon. Ilmeisesti kaikki oli niin jännittävää. Muistan vaaleanpuaniset sienikarkit, joita söin ostamastani irtokarkkipussista. Muistan kävelyn jäällä. Muistan myös Alabasteri-yhtyeen, joka esiintyi tapahtumassa. Jos joku ei tiedä, oli yhtye Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen ensimmäinen oikea kokoonpano. Kolarin tapahtuma oli puolestaan minulle ensikosketukseni Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen musiikkiin sekä kristilliseen nuorisokulttuuriin. Olin myyty jo silloin. Oli hienoa saada olla mukana isojen tapahtumassa kauniissa maripaidasssa.
Lapsuuteni ja nuoruuteni oli Simojoki-Kaskisen kyllästämää. Miettiessäni sopivaa musiikkia koulun levyraatiin isosiskoni ja -veljeni kiusoittelivat minua:"Ota nyt se Meidän Messu, kun aina kuuntelet sitä!" En ottanut, en kehdannut, en uskaltanut. Kuka nyt voisi tunnustaa luokkakavereiden edessä kuuntelevansa Meidän Messua? En ainakaan minä, vaikka monesti istuinkin korva kiinni keittiön mankan kaiuttimessa ja lauloin mukana "Jeesus meidät tänään kohtaa, apuaan Hän tarjoaa...".
Simojoen ja Kaskisen laulut elivät myös vahvasti seurakunnan lapsikuorossa, jossa opettelimme niitä Raili-kanttorin johdolla. Simojoen ja Kaskisen Liekit-musikaali Helsingin jäähallissa oli myöskin suuri elämys minulle ala-asteikäisenä, vaikka viimeiseen asti yritin kieltäytyä siihen menemisestä. Kuvittelin musikaalin olevan pelottava: näin edessäni isoja kiinalaisia lohikäärmeitä miettiessäni, mitä olisi luvassa.
Nuoruudessa samat lauluntekijät elivät nuortenkuoromme ohjelmistossa vuodesta toiseen. Afrikkalainen Messu ja Hiljaisuuden Messu sekä joulumusikaali olivat meille suuria projekteja, joista pidimme aivan valtavasti. Niinpä olimme intoa täynnä, kun pääsimme lukion toisella luokalla ystäväni kanssa oikealle gospelkurssille, jossa Pekka Simojoki oli yhtenä opettajana. Viikonlopun jälkeen olimme jos mahdollista vielä innokaampia ja opetimme opiskelijamessun lauluja muille nuortenkuorolaisille.
Riihimäelle muutto Vesan valmistuttua tuntui minusta houkuttelevalta. Yhtenä syynä oli se, että tiesin paikkakunnalla toimivan Pekka Simojoen EtCetera-kuoron. Syksyn koittaessa menimme kuoron pääsykokeisiin Vesan kanssa ja läpäisimme ne, vaikka minua ainakin jännitti ihan kauheasti. Minusta tuntui uskomattoman hienolta, että olin päässyt Pekka Simojoen kuoroon.
EtCeteran vuodet olivat mukavaa aikaa elämässämme. Little Light -illat Riihimäen kirkossa, Big Light -illat urheilutalolla sekä konsertit ympäri Suomea antoivat mahtavan mallin siitä, millaista voi olla nykyaikainen, rento ja hengellinen seurakuntatoiminta. Niinpä pomoni, Örnäsin kirkkoherra, tuijotti minua ihmeissään, kun kirkkain silmin selitin suomalaisen seurakuntakulttuurin olevan paljon nykyaikaisempaa ja rennompaa, mutta samalla hengellisempää kuin ruotsalainen seurakuntakulttuuri. Hänen kokemuksensa Suomen vierailuilla olivat olleet aivan toisenlaisia. Mutta hän ei ollut tavannutkaan Simojokea!
Eilen illalla olin Järvenpään kirkossa 550 muun kanssa kuuntelemassa EtCeteraa. Tunnelma oli mainio, jälleen kerran. Kuorossa oli minulle monta tuttua naamaa, mutta myös monia uusia tuttavuuksia. Kuoro lauloi todella hyvin, paljon paremmin kuin meidän aikanamme. Ja Simojoki oli vauhdissa tuttuun tapaansa luoden iltaan rentoa ilmapiiriä. Henkireikä-ilta oli todellinen henkireikä minulle ja varmasti monelle muullekin. Ihailin Pekan tapaa pitää evankeliumia esillä rohkeasti ja tuoreesti. Kaikkien eniten minua puhutteli jälleen kerran hänen tapansa innostaa seurakuntalaisia lähtemään liikkeelle ja elämään kutsumustaan todeksi arkielämän keskellä. Minä ainakin sain taas uutta intoa tehdä työtä Jumalan valtakunnan hyväksi. KIITOS PEKKA!
torstaina, huhtikuuta 24, 2008
Jumalanpalveluksia oikein urakalla!
Toimiessani Ruotsissa pappina totuin siihen, että jumalanpalvelusvuoroja oli yleensä joka sunnuntai. Seurakunnassamme oli kolme kirkkoa ja vain viisi pappia, joista minäkin olin ylimääräinen, koska toimin ns. harjoitteluvirassa "pastorinapulaisena". Niinpä väänsin yleensä joka sunnuntaille kokonaisen jumalanpalveluksen ruotsiksi, ja melko usein pidin vielä toisen jumalanpalveluksen iltapäivällä suomeksi. Jumalanpalvelusten viikottainen toimittaminen ei kuitenkaan tuntunut kovinkaan raskaalta, koska muita töitä oli vähemmän kuin Suomessa.
Ruotsin vuosina sain jumalanpalvelusten toimittamiseen hyvän rutiinin sekä tutustuin loistavaan jumalanpalvelusmateriaaliin. TV-jumalanpalvelukseenkin valmistautuessani hain virikkeitä ruotsinkielisistä jumalanpalveluskirjasarjasta, joka on täynnä aivan uskomattomia ideoita ja tekstejä. Sain sen kerran Vesalta syntymäpäivälahjaksi ja uskon, että siinä riittää ideoita koko pappisuralle! Tekijät ovat todella käyttäneet kirjoja tehdessään mielikuvitustaan ja vankkaa teologista osaamistaan! IMPONERANDE!
Tällä viikolla olen toimittanut jumalanpalveluksia oikein urakalla; ohjelmaani on sisältynyt neljä erilaista Jumalan kansan juhlaa. Oikeasti olen sitä mieltä, että kaikki jumalanpalvelukset ovat olleet juhlahetkiä. Ne on suunniteltu aina tietylle kohderyhmälle sekä valmisteltu huolella ja yhteistyössä.
Perjantaina vietimme Tílkkutäkki-messua, jonne kutsuttiin erityisesti nuoria aikuisia. Paikalla oli mukavasti väkeä ja juuri sitä oikeaa ikäryhmää. Bändi soitti Tommi Variksen johdolla aivan loistavasti, ja Messulaulut toimivat hienosti. Seurakunta eli todella musiikissa mukana. Oppilaitospastori Markus Kartano piti hyvän saarnan, johon PowerPoint-kuvat toivat mukavan ja modernin säväyksen. Ehtoollisen lisäksi yhteyttä koettiin jatkoilla Uskomaton ilta -kahvilassa. Tuntui hyvältä huomata, että kahvilaan on jo muodostunut kantajengi, joka halusi toimintaa myös kesätauon ajaksi. UPEAA! MAHTAVAA!
Sunnuntain Tenavakirkossa oli vähän erilainen, mutta aivan yhtä mainio tunnelma. Iloitsin erityisesti siitä, että olimme saaneet näytelmään mukaan yhden päiväkerholaisen isän. Hän oli innoissaan tehtävästään ja lupasi tulla toisenkin kerran. Siunaushetki alttarilla oli taas hyvin koskettava, ja koko seurakunta oli mukavasti mukana laululeikeissä. Tenavakirkossakin ilahdutti se, että mukana oli monia perheitä, jotka ovat olleet mukana muissakin kevään tenavakirkoissa. "On ilo olla yhdessä" -laulu kaikui jo tosi hienosti!
Maanantaina olin avustamassa Karismaattisessa jumalanpalveluksessa Lähetyskirkossa. Tunnelma oli samalla tavalla iloinen ja vapautunut kuin edellisissäkin jumalanpalveluksia: ei turhaa jäykistelyä eikä kankeutta, vaikka paikalla oli oikein emeritusarkkipiispa John Vikström. Karismaattisessa jumiksessa iloitsin erityisesti siitä hyvästä yhteydestä, joka syntyi meidän toimittajien välille, vaikka emme tunteneet toisiamme kovinkaan hyvin etukäteen. Koin siellä aitoa kristittyjen rakkautta, joka juonsi juurensa siitä, että olimme rukoilleet paljon messun puolesta. Puhuttelevaa oli myös se, että ihmiset jonottivat rukouspalveluun. Tuntui hyvältä nähdä se, miten seurakuntien vastuunkantajat haluavat uudistua, ja etsiä työhönsä voimaa Jumalalta.
Keskiviikon ruotsinkielinen Tuomasmessu oli minulle ehdottomasti vaativin viikon jumalanpalveluksista. Etukäteisvalmistelut meinasivat mennä pahasti mönkään, koska keskiviikkoaamuna työpaikkamme tietokoneet kaatuivat. Niinpä jouduin tekemään messun erittäin moniosaisen ja hieman mutkikkaan ohjelman "leikkaa ja liimaa" -menetelmällä. Siihen olen kyllä tottunut aikaisemminkin. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että seurakuntien työntekijöiden koulutukseen pitäisi ehdottomasti lisätä kurssi "leikkaa ja liimaa". Kopiohuoneessa on tullut vietettyä aika monta tuntia...
Tuomas-messuun menokin tökki taas pahemman kerran. Onnistuin luonnollisesti ottamaan mukaani sellaisen kartan, josta puuttui juuri Meilahden alue. Niinpä jäin bussista pois aivan fiilispohjalta, ja metsään meni. Jouduin tiedustelemaan tietä viideltä eri ihmiseltä (Helsingissä on aivan liian monta kirkkoa) ja myöhästyin nolosti alkupalaverista. Arvaa harmittiko! Muutenkin tuntui tarpeeksi hankalalta mennä ruotsinkielisen messun liturgiksi, koska olen viimeksi puhunut ruotsia tammikuussa. Intoani ei lisännyt myöskään Kyrkpressenin nettisivuilla ollut kirjoitus siitä, miten kirjoittaja inhoaa äidinkieleltään suomenkielisiä pappeja, jotka lausuvat Jumala-sanankin väärin ja sanovat "Gyd". Hänen onnekseen lehtijutussa vakuuteltiin sitä, miten Porvoon hiippakuntaan ei enää tarvitse ottaa suomenkielisiä pappeja, koska suomenruotsalaisia teologeja valmistuu tarpeeksi.
Kaikesta vastustuksesta huolimatta Tuomas-messu sujui ihan kohtuullisesti. Oli mukava pitkästä aikaa laulaa ruotsinkielisiä lauluja ja kuunnella saarna ruotsiksi. Väkeä oli harmillisen vähän, mutta vastuutehtävissä toimivat maallikot tuntuivat innokkailta. Furaha-kuoron iloinen meininki antoi messulle mukavan säväyksen. En mokannut kovinkaan paljon, vaikka täytyy sanoa, että Tuomasmessun liturgina toimiminen on hieman haastavaa, jos ei ole itse ikinä nähnyt kyseistä messua. Hankaluus johtuu siitä, että liikkuvia osia ja erilaisia koreografioita on niin paljon enemmän kuin tavallisessa messussa. Messun muut toimittajat suhtautuivat minuun oikein ystävällisesti. Minua lämmitti erityisesti Furaha-kuoron johtajan Jan Hellbergin ajatus siitä, miten toin messuun mukanani samanlaista lämpöä, jota hän on kokenut suomalaisessa Tuomas-messussa. Se oli taas todistus siitä, miten Jumala on heikoissa väkevä!
Ruotsin vuosina sain jumalanpalvelusten toimittamiseen hyvän rutiinin sekä tutustuin loistavaan jumalanpalvelusmateriaaliin. TV-jumalanpalvelukseenkin valmistautuessani hain virikkeitä ruotsinkielisistä jumalanpalveluskirjasarjasta, joka on täynnä aivan uskomattomia ideoita ja tekstejä. Sain sen kerran Vesalta syntymäpäivälahjaksi ja uskon, että siinä riittää ideoita koko pappisuralle! Tekijät ovat todella käyttäneet kirjoja tehdessään mielikuvitustaan ja vankkaa teologista osaamistaan! IMPONERANDE!
Tällä viikolla olen toimittanut jumalanpalveluksia oikein urakalla; ohjelmaani on sisältynyt neljä erilaista Jumalan kansan juhlaa. Oikeasti olen sitä mieltä, että kaikki jumalanpalvelukset ovat olleet juhlahetkiä. Ne on suunniteltu aina tietylle kohderyhmälle sekä valmisteltu huolella ja yhteistyössä.
Perjantaina vietimme Tílkkutäkki-messua, jonne kutsuttiin erityisesti nuoria aikuisia. Paikalla oli mukavasti väkeä ja juuri sitä oikeaa ikäryhmää. Bändi soitti Tommi Variksen johdolla aivan loistavasti, ja Messulaulut toimivat hienosti. Seurakunta eli todella musiikissa mukana. Oppilaitospastori Markus Kartano piti hyvän saarnan, johon PowerPoint-kuvat toivat mukavan ja modernin säväyksen. Ehtoollisen lisäksi yhteyttä koettiin jatkoilla Uskomaton ilta -kahvilassa. Tuntui hyvältä huomata, että kahvilaan on jo muodostunut kantajengi, joka halusi toimintaa myös kesätauon ajaksi. UPEAA! MAHTAVAA!
Sunnuntain Tenavakirkossa oli vähän erilainen, mutta aivan yhtä mainio tunnelma. Iloitsin erityisesti siitä, että olimme saaneet näytelmään mukaan yhden päiväkerholaisen isän. Hän oli innoissaan tehtävästään ja lupasi tulla toisenkin kerran. Siunaushetki alttarilla oli taas hyvin koskettava, ja koko seurakunta oli mukavasti mukana laululeikeissä. Tenavakirkossakin ilahdutti se, että mukana oli monia perheitä, jotka ovat olleet mukana muissakin kevään tenavakirkoissa. "On ilo olla yhdessä" -laulu kaikui jo tosi hienosti!
Maanantaina olin avustamassa Karismaattisessa jumalanpalveluksessa Lähetyskirkossa. Tunnelma oli samalla tavalla iloinen ja vapautunut kuin edellisissäkin jumalanpalveluksia: ei turhaa jäykistelyä eikä kankeutta, vaikka paikalla oli oikein emeritusarkkipiispa John Vikström. Karismaattisessa jumiksessa iloitsin erityisesti siitä hyvästä yhteydestä, joka syntyi meidän toimittajien välille, vaikka emme tunteneet toisiamme kovinkaan hyvin etukäteen. Koin siellä aitoa kristittyjen rakkautta, joka juonsi juurensa siitä, että olimme rukoilleet paljon messun puolesta. Puhuttelevaa oli myös se, että ihmiset jonottivat rukouspalveluun. Tuntui hyvältä nähdä se, miten seurakuntien vastuunkantajat haluavat uudistua, ja etsiä työhönsä voimaa Jumalalta.
Keskiviikon ruotsinkielinen Tuomasmessu oli minulle ehdottomasti vaativin viikon jumalanpalveluksista. Etukäteisvalmistelut meinasivat mennä pahasti mönkään, koska keskiviikkoaamuna työpaikkamme tietokoneet kaatuivat. Niinpä jouduin tekemään messun erittäin moniosaisen ja hieman mutkikkaan ohjelman "leikkaa ja liimaa" -menetelmällä. Siihen olen kyllä tottunut aikaisemminkin. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että seurakuntien työntekijöiden koulutukseen pitäisi ehdottomasti lisätä kurssi "leikkaa ja liimaa". Kopiohuoneessa on tullut vietettyä aika monta tuntia...
Tuomas-messuun menokin tökki taas pahemman kerran. Onnistuin luonnollisesti ottamaan mukaani sellaisen kartan, josta puuttui juuri Meilahden alue. Niinpä jäin bussista pois aivan fiilispohjalta, ja metsään meni. Jouduin tiedustelemaan tietä viideltä eri ihmiseltä (Helsingissä on aivan liian monta kirkkoa) ja myöhästyin nolosti alkupalaverista. Arvaa harmittiko! Muutenkin tuntui tarpeeksi hankalalta mennä ruotsinkielisen messun liturgiksi, koska olen viimeksi puhunut ruotsia tammikuussa. Intoani ei lisännyt myöskään Kyrkpressenin nettisivuilla ollut kirjoitus siitä, miten kirjoittaja inhoaa äidinkieleltään suomenkielisiä pappeja, jotka lausuvat Jumala-sanankin väärin ja sanovat "Gyd". Hänen onnekseen lehtijutussa vakuuteltiin sitä, miten Porvoon hiippakuntaan ei enää tarvitse ottaa suomenkielisiä pappeja, koska suomenruotsalaisia teologeja valmistuu tarpeeksi.
Kaikesta vastustuksesta huolimatta Tuomas-messu sujui ihan kohtuullisesti. Oli mukava pitkästä aikaa laulaa ruotsinkielisiä lauluja ja kuunnella saarna ruotsiksi. Väkeä oli harmillisen vähän, mutta vastuutehtävissä toimivat maallikot tuntuivat innokkailta. Furaha-kuoron iloinen meininki antoi messulle mukavan säväyksen. En mokannut kovinkaan paljon, vaikka täytyy sanoa, että Tuomasmessun liturgina toimiminen on hieman haastavaa, jos ei ole itse ikinä nähnyt kyseistä messua. Hankaluus johtuu siitä, että liikkuvia osia ja erilaisia koreografioita on niin paljon enemmän kuin tavallisessa messussa. Messun muut toimittajat suhtautuivat minuun oikein ystävällisesti. Minua lämmitti erityisesti Furaha-kuoron johtajan Jan Hellbergin ajatus siitä, miten toin messuun mukanani samanlaista lämpöä, jota hän on kokenut suomalaisessa Tuomas-messussa. Se oli taas todistus siitä, miten Jumala on heikoissa väkevä!
maanantaina, huhtikuuta 21, 2008
Turphiin tuli!
"Hienosti esiinnyit, vaikka turphiin tuliki?" kirjoitti veljeni tekstiviestissä Tuomio-ohjelman jälkeen. Niinpä, turpiin tuli ja oikein kunnolla. Arkkipiispa Paarma sai murskatuomion 4-1 valamiehistöltä, joka oli sitä mieltä, ettei hän ole tehnyt tarpeeksi naispappien hyvinvoinnin eteen Suomen kirkossa. Minä yritin parhaan taitoni mukaan puolustaa häntä puolustuksen todistajana, mutta puolustuksen argumentit eivät purreet heihin.
Valamiehistön kahvihetkien rupattelutuokiot paljastivat hyvin, minkälaisilla perusteilla Paarmaa tuomittiin. Valamiehistö ei tuntunut edes tietävän, onko Paarma naispappeuden kannattaja vai ei. Aika käsittämätöntä! Paarman puheenvuoroista tuli selvästi esille, että hän ei hyväksy syrjintää. Miten siis kenellekään voi jäädä epäselväksi, kannataako hän naispappeutta vai ei ?
Olin suhteellisen tyytyväinen omaan esiintymiseeni. Olin suorastaan ylpeä siitä, että kykenin tällä kertaa katselemaan ohjelmaa suhteellisen rauhassa ystäväni luona; aikaisemmin en ole kestänyt nähdä itseäni televisiossa. Minua jäi harmittamaan kuitenkin se, että osa puolustuksen hyvistä näkökulmista ja onnistuneista kommenteistani oli jätetty pois leikkausvaiheessa. Syyttäjän todistaja Tynkkynen totesi omassa puheenvuorossaan, että naispappien asema on huonontunut koko ajan hänen kaksikymmentävuotisen pappisuran aikana.
Minä puolestani sanoin nauhotuksissa, miten naispappien asema on parantunut koko ajan. 20 vuotta sitten sekä seurakuntalaisilla että pappiskollegoilla oli taatusti paljon enemmän ennakkoluuloja ja negatiivisia asenteita naispappeja kohtaan; Oúlun hiippakunnassa ei siihen aikaan saanut edes vihkimystä omalta piispalta. Iloitsen esimerkiksi siitä, että kurssikaverini Hanna on päässyt Sodankylään kirkkoherraksi 32-vuotiaana. Eikö se kerro siitä, että naispappien asema on tosiaan parantunut. Olen tyytyväinen siihen, että menin puolustamaan arkkipiispaa televisioon.
PS. Lopullisen tuomion antaa Suomen kansa. Siispä voit vaikuttaa tuomioon käymällä äänestämässä Tuomio-ohjelman nettisivuilla. Linkki löytyy kotisivujemme etusivulta. Äänestä ja vaikuta!
Valamiehistön kahvihetkien rupattelutuokiot paljastivat hyvin, minkälaisilla perusteilla Paarmaa tuomittiin. Valamiehistö ei tuntunut edes tietävän, onko Paarma naispappeuden kannattaja vai ei. Aika käsittämätöntä! Paarman puheenvuoroista tuli selvästi esille, että hän ei hyväksy syrjintää. Miten siis kenellekään voi jäädä epäselväksi, kannataako hän naispappeutta vai ei ?
Olin suhteellisen tyytyväinen omaan esiintymiseeni. Olin suorastaan ylpeä siitä, että kykenin tällä kertaa katselemaan ohjelmaa suhteellisen rauhassa ystäväni luona; aikaisemmin en ole kestänyt nähdä itseäni televisiossa. Minua jäi harmittamaan kuitenkin se, että osa puolustuksen hyvistä näkökulmista ja onnistuneista kommenteistani oli jätetty pois leikkausvaiheessa. Syyttäjän todistaja Tynkkynen totesi omassa puheenvuorossaan, että naispappien asema on huonontunut koko ajan hänen kaksikymmentävuotisen pappisuran aikana.
Minä puolestani sanoin nauhotuksissa, miten naispappien asema on parantunut koko ajan. 20 vuotta sitten sekä seurakuntalaisilla että pappiskollegoilla oli taatusti paljon enemmän ennakkoluuloja ja negatiivisia asenteita naispappeja kohtaan; Oúlun hiippakunnassa ei siihen aikaan saanut edes vihkimystä omalta piispalta. Iloitsen esimerkiksi siitä, että kurssikaverini Hanna on päässyt Sodankylään kirkkoherraksi 32-vuotiaana. Eikö se kerro siitä, että naispappien asema on tosiaan parantunut. Olen tyytyväinen siihen, että menin puolustamaan arkkipiispaa televisioon.
PS. Lopullisen tuomion antaa Suomen kansa. Siispä voit vaikuttaa tuomioon käymällä äänestämässä Tuomio-ohjelman nettisivuilla. Linkki löytyy kotisivujemme etusivulta. Äänestä ja vaikuta!
sunnuntaina, huhtikuuta 20, 2008
Päivän rukoukset
Kääntelen lehden sivua
Sotaa,
tuhoa,
hyväksikäyttöä,
nöyryyttämistä,
onnettomuuksia,
nälkää,
sairautta,
kuolemaa.
Hyvyys on keskellämme.
Minä uskon,
minä haluan uskoa,
minun täytyy uskoa.
Puolustaja,
miksi et tule jo?
Satu Kreivi-Palosaari: Katso Isä! Rukouksia ja runoja kirkkovuoden teksteihin
Herra, tänään rukoilen kaikkien Espanjan bussiturman uhrien puolesta. Ole läsnä sairaaloissa, joissa loukkaantuneita hoidetaan.
Anna hoitohenkilökunnalle taitoa ja voimia tehtäviinsä.
Anna sairaalaan Sinun rauhasi hädän, kivun ja tuskan keskelle.
Siunaa kaikkia niitä omaisia, jotka eivät vielä tiedä,
mitä heidän rakkailleen on tapahtunut.
Herra, auta heitä.
Lohduta niitä omaisia, jotka ovat menettäneet
rakkaansa, ylösnousemuksen toivolla.
Ole läsnä heidän surussaan ja tuskassaan.
Herra, siunaa myös äitiä,
jonka ex-mies on ilmoittanut kaapanneensa lapset.
Anna viranomaisille viisautta ja taitoa toimia oikein tilanteessa.
Ole lasten kanssa, jotta he voisivat tuntea olonsa turvalliseksi.
Siunaa äitiä ja anna hänen kokea sinun rakkauttasi ja läsnäoloasi.
Herra, armahda meitä.
Aamen.
Sotaa,
tuhoa,
hyväksikäyttöä,
nöyryyttämistä,
onnettomuuksia,
nälkää,
sairautta,
kuolemaa.
Hyvyys on keskellämme.
Minä uskon,
minä haluan uskoa,
minun täytyy uskoa.
Puolustaja,
miksi et tule jo?
Satu Kreivi-Palosaari: Katso Isä! Rukouksia ja runoja kirkkovuoden teksteihin
Herra, tänään rukoilen kaikkien Espanjan bussiturman uhrien puolesta. Ole läsnä sairaaloissa, joissa loukkaantuneita hoidetaan.
Anna hoitohenkilökunnalle taitoa ja voimia tehtäviinsä.
Anna sairaalaan Sinun rauhasi hädän, kivun ja tuskan keskelle.
Siunaa kaikkia niitä omaisia, jotka eivät vielä tiedä,
mitä heidän rakkailleen on tapahtunut.
Herra, auta heitä.
Lohduta niitä omaisia, jotka ovat menettäneet
rakkaansa, ylösnousemuksen toivolla.
Ole läsnä heidän surussaan ja tuskassaan.
Herra, siunaa myös äitiä,
jonka ex-mies on ilmoittanut kaapanneensa lapset.
Anna viranomaisille viisautta ja taitoa toimia oikein tilanteessa.
Ole lasten kanssa, jotta he voisivat tuntea olonsa turvalliseksi.
Siunaa äitiä ja anna hänen kokea sinun rakkauttasi ja läsnäoloasi.
Herra, armahda meitä.
Aamen.
lauantaina, huhtikuuta 19, 2008
Päivän sana
"Rakkaus on läheisyyttä, avoimuutta, luottamusta,
turvallisuutta.
Rakkaudesta putoaminen on yksinäisyyttä,
joka on pahimmillaan helvetti.
On olemassa vain yksi todellinen synti - rakkaudettomuus.
Kaikki muut ovat sen jälkeläisiä.
Olen taipuvainen uskomaan pikemminkin kylmään
kuin kuumaan helvettiin, sillä jos rakkaudettomuus
on kylmyyttä,
niin helvetissä täytyy olla pakkasasteita.
Ei ole oikotietä onneen
eikä mahdollisuutta kivuttomaan kasvamiseen.
Joskus erehdymme luulemaan, että jos
huudamme kovemmin, toinen kuulee paremmin.
Katselin rakastuneen kasvoja -
sellaisen, jolla oli täysi luottamus
onneen ja rakkauteen ja rakastettuun,
sellaisen,
joka rakkautta antoi ja sai.
Näin kaunista
enkä hennonut rikkoa kuvaa mielessäni
oman pessimismini särmäisiin kiviin."
Erkki Leminen: Valitut runot 1944-92 , s.61-64
turvallisuutta.
Rakkaudesta putoaminen on yksinäisyyttä,
joka on pahimmillaan helvetti.
On olemassa vain yksi todellinen synti - rakkaudettomuus.
Kaikki muut ovat sen jälkeläisiä.
Olen taipuvainen uskomaan pikemminkin kylmään
kuin kuumaan helvettiin, sillä jos rakkaudettomuus
on kylmyyttä,
niin helvetissä täytyy olla pakkasasteita.
Ei ole oikotietä onneen
eikä mahdollisuutta kivuttomaan kasvamiseen.
Joskus erehdymme luulemaan, että jos
huudamme kovemmin, toinen kuulee paremmin.
Katselin rakastuneen kasvoja -
sellaisen, jolla oli täysi luottamus
onneen ja rakkauteen ja rakastettuun,
sellaisen,
joka rakkautta antoi ja sai.
Näin kaunista
enkä hennonut rikkoa kuvaa mielessäni
oman pessimismini särmäisiin kiviin."
Erkki Leminen: Valitut runot 1944-92 , s.61-64
Voihan salasana!
En ole vanha enkä vanhanaikainen. En ole mielestäni myöskään kovin huonomuistinen, paitsi ajoittain. Kaikesta tästä huolimatta tietoyhteiskunta vie hermot minulta. Vähintään kerran ja yleensä useamman kerran työpäivän aikana murisen itsekseni laitettuani väärän salasanan koneeseeni. Tietokoneeni nimittäin sulkeutuu ja kirjautuu ulos ohjelmista kohtalaisen usein, turvallisuussyistä tietenkin. Turvallisuussyistä melkein joka ohjelmassa on omat salasanansa. Ja tietysti turvallisuussyistä salasanoja on vaihdettava säännöllisin väliajoin. Juuri kun olen tottunut uuteen tietokoneen avavaan salasanaan, kone kysyy, haluaisinko jo vaihtaa salasanan, koska se on joka tapauksessa vaihdettava 14 päivän päästä. ARGHHH! Ja joka päivä sen jälkeen kone muistuttaa siitä, kuinka monta päivää salasanan vaihtamiseen on. Raivostuttavaa!
Viimeisen vuoden aikana olen opetellut tai minun olisi pitänyt opetella aivan tuskaisen suuri määrä salasanoja. Ensin oli Vantaalla kolme tai neljä eri tunnusta tietokoneelle, salasana kännykälle ja oville. Sitten Helsinkiin töihin mennessäni taas uudet tunnukset joka ainoalle asialle. Vielä tällä viikolla huomasin, että minulta puuttuu salasana yhteen tietokoneohjelmaan tai sitten olen jo sen ehtinyt unohtaa, koska kyseiselle ohjelmalle ei ole ollut käyttöä. Työasioiden lisäksi olen opetellut monet erilaiset tunnukset blogisivustoille ja uudet tunnusluvut pankki- ja luottokorteille. Nyt minun pitäisi vielä hankkia verkkotunnukset S-pankkiinkin, jotta saisin selville, kuinka paljon bonusta S-tilillämme on. Taas yksi turhuus! Kauppa on mielestäni tavaroiden ostamista varten, ja pankki asia erikseen.
Ehkä olen jotenkin varhaisdementoitunut, mutta minusta tuntuu siltä, etten pysty hallitsemaan tällaista määrää erilaisia koodeja ja tunnussanoja. Turvallisuus on kaukana silloin, jos joutuu laittamaan salasanoja paperille, koska niitä on niin luvattoman monta. Säälillä ajattelen niitä vanhempia ihmisiä, jotka ovat joutuneet vanhuuden päivinä opettelemaan tietoyhteiskunnan pelisäännöt. Käyhän se kyllä hyvästä aivojumpasta! Minusta tulee ainakin vanhuksena helppo hoidettava suljetulle vanhainkodin osastolle. Jos en tahdo muistaa koodeja ja salasanoja nyt, tuskin muistan ovikoodia silloinkaan. Niin, tai sitten surffailen vanhainkodissa edelleen internetissä ja kysyn Vesalta, mikä se salasana nyt sitten taas olikaan...
Viimeisen vuoden aikana olen opetellut tai minun olisi pitänyt opetella aivan tuskaisen suuri määrä salasanoja. Ensin oli Vantaalla kolme tai neljä eri tunnusta tietokoneelle, salasana kännykälle ja oville. Sitten Helsinkiin töihin mennessäni taas uudet tunnukset joka ainoalle asialle. Vielä tällä viikolla huomasin, että minulta puuttuu salasana yhteen tietokoneohjelmaan tai sitten olen jo sen ehtinyt unohtaa, koska kyseiselle ohjelmalle ei ole ollut käyttöä. Työasioiden lisäksi olen opetellut monet erilaiset tunnukset blogisivustoille ja uudet tunnusluvut pankki- ja luottokorteille. Nyt minun pitäisi vielä hankkia verkkotunnukset S-pankkiinkin, jotta saisin selville, kuinka paljon bonusta S-tilillämme on. Taas yksi turhuus! Kauppa on mielestäni tavaroiden ostamista varten, ja pankki asia erikseen.
Ehkä olen jotenkin varhaisdementoitunut, mutta minusta tuntuu siltä, etten pysty hallitsemaan tällaista määrää erilaisia koodeja ja tunnussanoja. Turvallisuus on kaukana silloin, jos joutuu laittamaan salasanoja paperille, koska niitä on niin luvattoman monta. Säälillä ajattelen niitä vanhempia ihmisiä, jotka ovat joutuneet vanhuuden päivinä opettelemaan tietoyhteiskunnan pelisäännöt. Käyhän se kyllä hyvästä aivojumpasta! Minusta tulee ainakin vanhuksena helppo hoidettava suljetulle vanhainkodin osastolle. Jos en tahdo muistaa koodeja ja salasanoja nyt, tuskin muistan ovikoodia silloinkaan. Niin, tai sitten surffailen vanhainkodissa edelleen internetissä ja kysyn Vesalta, mikä se salasana nyt sitten taas olikaan...
keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008
Päivän rukous
Taivaallinen Isä,
sinun käsiisi annan
kaikki levottomat ajatukseni,
jotka eivät tahdo tyyntyä sisälläni.
Kaiken epäselvän mikä minua ahdistaa,
kaiken epävarmuuden ja voimattomuuden,
joka minut valtaa vaikeissa tilanteissa,
kaiken kärsimättömyyden, kun en saa
kysymyksiini vastausta,
kaiken ärtymyksen, joka minussa nousee,
kun kohtaan itselleni vaikeita ihmisiä.
Annan itseni sinun hoitoosi
juuri tällaisena kuin olen.
Sinä tunnet minut kokonaan.
Valmista sisintäni anteeksiantamuksen sanalla,
niin että voin ottaa sinut vastaan.
Anna koko olemukseni pehmetä hyväksi maaksi,
jossa siemen voi itää ja kasvaa
ja kantaa hedelmää iankaikkiseen elämään
ja palvelutyöhön ihmisten keskellä.
sinun käsiisi annan
kaikki levottomat ajatukseni,
jotka eivät tahdo tyyntyä sisälläni.
Kaiken epäselvän mikä minua ahdistaa,
kaiken epävarmuuden ja voimattomuuden,
joka minut valtaa vaikeissa tilanteissa,
kaiken kärsimättömyyden, kun en saa
kysymyksiini vastausta,
kaiken ärtymyksen, joka minussa nousee,
kun kohtaan itselleni vaikeita ihmisiä.
Annan itseni sinun hoitoosi
juuri tällaisena kuin olen.
Sinä tunnet minut kokonaan.
Valmista sisintäni anteeksiantamuksen sanalla,
niin että voin ottaa sinut vastaan.
Anna koko olemukseni pehmetä hyväksi maaksi,
jossa siemen voi itää ja kasvaa
ja kantaa hedelmää iankaikkiseen elämään
ja palvelutyöhön ihmisten keskellä.
Unohtumattomia vai stressaavia juhlia?
Jokunen vuosi sitten luin hymy huulessa juttua englantilaisista äideistä, joilla oli stressiä lasten syntymäpäiväjuhlien järjestämisestä. Äidit halusivat panostaa alle kouluikäisten lastensa juhliin niin paljon, että he menettivät yöunensakin. Näillä kotiäideillä oli kyllä runsaasti aikaa järjestää juhlat, mutta ehkä ongelma olikin siinä. Juhlista tuli äideille liian iso juttu, jolloin ilo juhlien valmistelusta muuttuikin stressiksi.
Tänä päivänä minua ei enää hymyilytä kyseinen lehtijuttu. Viime vuosina Suomessa on saanut vallan samanlainen ajattelu: lasten syntymäpäiväjuhlista on tullut elämää suurempi juttu puhumattakaan häistä, joista on tullut monivuotinen suunnitteluprojekti. Enää ei riitä, että yksivuotissynttäreille leivotaan kotitekoinen kakku, ja kutsutaan paikalle mummit ja kummit. Ei, yksivuotissynttäreitä suunnittelevat vanhemmat vertailevat keskenään konditorioiden palveluja, jotta löytäisivät esikoisensa suureen juhlaan varmasti sen kaikkein herkullisimman täytekakun.
Isompien lasten syntymäpäiväjuhlat ovatkin jo suurempi haaste. Kotisynttärit täytekakkuineen, popcorneineen ja irtokarkkeineen ovat vähän out. Lapsille järjestetään mitä ihmeellisimpiä teemasynttäreitä. Meidänkin lapset ovat olleet viettämässä synttäreitä McDonaldsilla, RAX:ssa, HopLopissa, keilahallilla; teemoina on ollut ainakin naamiaisia ja kummitusaihetta. Mielestäni on aivan mukava, että järjestetään erilaisia syntymäpäiväjuhlia, kunhan pysytään kohtuuden rajoissa. Viime viikolla järjestimme Anttonin syntymäpäiväjuhlat sählyn ja jalkapallon merkeissä yksinkertaisesti siitä syystä, että ajattelimme sen olevan helpoin tapa pitää 14 tokaluokkalaista poikaa jotenkin näpeissämme. Synttäreillä pojat juoksevan aina hiki päässä; sählypallon perässä se on ainakin vähän hallitumpaa kuin kotona. Tarjoilujen järjestäminen oli laiskan emännän unelma. Kauppansa tekivät lähinnä limsa, sipsit ja karkit!
Kekkereiden muuttumisessa teemalliseksi on mielestäni joitakin vaaroja. Lapset tottuvat helposti siihen, että aina on jotain hyvin erikoista tarjolla. Viidesluokkalaisen tytön äiti huokaili minulle sitä, miten hänen tyttärelleen ja tämän kavereille ei tahdo enää kelvata mikään. Kun on pienestä pitäen järjestetty mitä ihmeellisimpiä synttäreitä, ei mikään jaksa enää innostaa. Kotitekoinen täytekakku ja yhdessäolo eivät enää näille neideille riittäneet toisin kuin minun kaveripiirilleni samassa iässä. Sen sijaan äiti ajatteli kustantaa tytöt elokuviin ja pizzalle, melkoinen rahallinen satsaus.
Toinen trendi, jota olemme muutaman ystäväperheen kanssa vastustaneet, on lahjojen antaminen synttäreiden lopussa kaikille vieraille. Yleensä lapset tulevat juhlista kotiin karkkipussien kanssa, ja välillä heillä on mukanaan suurempiakin lahjoja. Mielestäni lahjojen antaminen vieraille on kasvatuksellisesti kyseenalaista. Lasten olisi hyvä oppia pienestä pitäen siihen, että jokainen saa lahjoja omalla vuorollaan, omana juhlapäivänään.
Toiseksi lapset syövät juhlissa jo niin paljon herkkuja, etteivät varmasti tarvitse enää karkkia kotiviemiseksi. Tilpehööriä taas taitavat olla nykylasten huoneet pullollaan ilman synttärituomisiakin. Meidän lasten synttäreillä ei ole ikinä annettu vieraille lahjoja, mutten ole saanut siitä ainakaan suoraan kielteistä palautetta. Ehkä takanapäin kuiskitaan Koivistoista, jotka ovat niin saitoja :)
Hääjuhlat ovat sitten luku sinänsä. Pappiskollegoilta olen kuullut kertomuksia stressaantuneista morsiamista, jotka toivoisivat hääpäivän jo olevan ohi ennen vihkimistä, kun kaikki ei menekään täydellisen kaavan mukaan. Netin keskustelupalstoilla olen lukenut tulevista morsiamista, jotka kokevat aikataulujen pettävän, kun he eivät ole vielä saaneet valituksi lautasliinojen väriä, vaikka häihin on aikaa enää puolitoista vuotta. Itse olin siinä vaiheessa juuri tavannut tulevan aviomieheni!
Eipä ihme, että osa morsiamista sairastuu aivan uuteen diagnosoituun tautiin: häiden jälkeiseen masennukseen. Englantilaiset (naiset?) ovat tässäkin asiassa edelläkävijöitä; The Independent -lehden mukaan peräti kymmenen prosenttia vastanaineista vajoaa häiden jälkeen masennukseen. Ja kuitenkin loppujen lopuksi häiden onnistumiseen tarvitaan vain yksi sana:"Tahdon!"
Tänä päivänä minua ei enää hymyilytä kyseinen lehtijuttu. Viime vuosina Suomessa on saanut vallan samanlainen ajattelu: lasten syntymäpäiväjuhlista on tullut elämää suurempi juttu puhumattakaan häistä, joista on tullut monivuotinen suunnitteluprojekti. Enää ei riitä, että yksivuotissynttäreille leivotaan kotitekoinen kakku, ja kutsutaan paikalle mummit ja kummit. Ei, yksivuotissynttäreitä suunnittelevat vanhemmat vertailevat keskenään konditorioiden palveluja, jotta löytäisivät esikoisensa suureen juhlaan varmasti sen kaikkein herkullisimman täytekakun.
Isompien lasten syntymäpäiväjuhlat ovatkin jo suurempi haaste. Kotisynttärit täytekakkuineen, popcorneineen ja irtokarkkeineen ovat vähän out. Lapsille järjestetään mitä ihmeellisimpiä teemasynttäreitä. Meidänkin lapset ovat olleet viettämässä synttäreitä McDonaldsilla, RAX:ssa, HopLopissa, keilahallilla; teemoina on ollut ainakin naamiaisia ja kummitusaihetta. Mielestäni on aivan mukava, että järjestetään erilaisia syntymäpäiväjuhlia, kunhan pysytään kohtuuden rajoissa. Viime viikolla järjestimme Anttonin syntymäpäiväjuhlat sählyn ja jalkapallon merkeissä yksinkertaisesti siitä syystä, että ajattelimme sen olevan helpoin tapa pitää 14 tokaluokkalaista poikaa jotenkin näpeissämme. Synttäreillä pojat juoksevan aina hiki päässä; sählypallon perässä se on ainakin vähän hallitumpaa kuin kotona. Tarjoilujen järjestäminen oli laiskan emännän unelma. Kauppansa tekivät lähinnä limsa, sipsit ja karkit!
Kekkereiden muuttumisessa teemalliseksi on mielestäni joitakin vaaroja. Lapset tottuvat helposti siihen, että aina on jotain hyvin erikoista tarjolla. Viidesluokkalaisen tytön äiti huokaili minulle sitä, miten hänen tyttärelleen ja tämän kavereille ei tahdo enää kelvata mikään. Kun on pienestä pitäen järjestetty mitä ihmeellisimpiä synttäreitä, ei mikään jaksa enää innostaa. Kotitekoinen täytekakku ja yhdessäolo eivät enää näille neideille riittäneet toisin kuin minun kaveripiirilleni samassa iässä. Sen sijaan äiti ajatteli kustantaa tytöt elokuviin ja pizzalle, melkoinen rahallinen satsaus.
Toinen trendi, jota olemme muutaman ystäväperheen kanssa vastustaneet, on lahjojen antaminen synttäreiden lopussa kaikille vieraille. Yleensä lapset tulevat juhlista kotiin karkkipussien kanssa, ja välillä heillä on mukanaan suurempiakin lahjoja. Mielestäni lahjojen antaminen vieraille on kasvatuksellisesti kyseenalaista. Lasten olisi hyvä oppia pienestä pitäen siihen, että jokainen saa lahjoja omalla vuorollaan, omana juhlapäivänään.
Toiseksi lapset syövät juhlissa jo niin paljon herkkuja, etteivät varmasti tarvitse enää karkkia kotiviemiseksi. Tilpehööriä taas taitavat olla nykylasten huoneet pullollaan ilman synttärituomisiakin. Meidän lasten synttäreillä ei ole ikinä annettu vieraille lahjoja, mutten ole saanut siitä ainakaan suoraan kielteistä palautetta. Ehkä takanapäin kuiskitaan Koivistoista, jotka ovat niin saitoja :)
Hääjuhlat ovat sitten luku sinänsä. Pappiskollegoilta olen kuullut kertomuksia stressaantuneista morsiamista, jotka toivoisivat hääpäivän jo olevan ohi ennen vihkimistä, kun kaikki ei menekään täydellisen kaavan mukaan. Netin keskustelupalstoilla olen lukenut tulevista morsiamista, jotka kokevat aikataulujen pettävän, kun he eivät ole vielä saaneet valituksi lautasliinojen väriä, vaikka häihin on aikaa enää puolitoista vuotta. Itse olin siinä vaiheessa juuri tavannut tulevan aviomieheni!
Eipä ihme, että osa morsiamista sairastuu aivan uuteen diagnosoituun tautiin: häiden jälkeiseen masennukseen. Englantilaiset (naiset?) ovat tässäkin asiassa edelläkävijöitä; The Independent -lehden mukaan peräti kymmenen prosenttia vastanaineista vajoaa häiden jälkeen masennukseen. Ja kuitenkin loppujen lopuksi häiden onnistumiseen tarvitaan vain yksi sana:"Tahdon!"
tiistaina, huhtikuuta 15, 2008
Päivän sana
"Kaipaan hiljaista taivassadetta julistukseen, lauluihin ja rukouksiin.
Sellainen ei kiitosta ja ylistystä sido, vaan puhdistaa ja kirkastaa.
Kun pestään ensin omat kynnykset, lähdetään paljon hiljaisempina
toisten kynnyksille. Kun on löytänyt omilta rappusiltaan sellaisia tahroja,
että hävettää, osaa armahtaa toista. Kun alkaa ihmetellä,
kelpaako Jumalan käden jatkoksi valtakunnan työhön,
antaa mielellään tilaa toiselle, viereisellä pellolla työtään tekevälle."
Hilja Aaltonen: Rukouskirja s. 128
Sellainen ei kiitosta ja ylistystä sido, vaan puhdistaa ja kirkastaa.
Kun pestään ensin omat kynnykset, lähdetään paljon hiljaisempina
toisten kynnyksille. Kun on löytänyt omilta rappusiltaan sellaisia tahroja,
että hävettää, osaa armahtaa toista. Kun alkaa ihmetellä,
kelpaako Jumalan käden jatkoksi valtakunnan työhön,
antaa mielellään tilaa toiselle, viereisellä pellolla työtään tekevälle."
Hilja Aaltonen: Rukouskirja s. 128
maanantaina, huhtikuuta 14, 2008
Ankaria tuomioita
Pitkäperjantai oli perheellemme rangaistusten päivä. Ensin saimme seurata Vivamon upeassa Raamattukylässä, miten Jeesus tuomittiin oikeudenkäynnissä ristille. Tulomatkalla rangaistuksia jaettiin ihan oman perheen jäsenille. Istuimme poikkeuksellisesti Vesan kanssa molemmat etupenkeillä; yleensä Vesalla on tapana istua erotuomarina keskipenkillä minun ajaessa. Niinpä meno villiintyi kotimatkalla aika tavalla. Silloin etupenkiltä alkoi kuulua uhkauksia. Jos meno ei rauhoitu, tulee päivän video- ja tietokonekielto. Meno ei rauhoittunut. Mikael tosin nukkui hyvin rauhassa.
Hurja meno jatkui jatkumistaan: huutoa, potkimista, kutittelua, kiusaamista. Sitä kaikkea, mitä sisarukset hommavat keskenään takapenkillä. Uhkaukset kovenivat. Jos meno ei rauhoitu, tulee kolme päivää kieltoa. Ei mitään vaikutusta! Uhkaus laajeni ensin viikoon ja sitten kahteen viikkoon ilman mitään vaikutusta. Hiki alkoi jo nousta otsalleni. Yleensä video- ja tietokonekiellot ovat nimittäin raskaampia vanhemmille kuin lapsille: mankumista, valitusta ja vaivaa. Periaatteenamme on kuitenkin, että turhia uhkauksia ei tunneta. Jos jotain on uhattu, se toteutetaan.
Niinpä yritimme selittää lapsille ystävällisesti tilannetta. Tajuavatko he nyt, millaista rangaistusta he ovat ansaitsemassa. Kehotimme nyt rauhoittumaan, jottei enää tarvitsisi pidentää rangaistusta. Lapset väittivät tajuavansa tilanteen ja jatkoivat samaa hommaa. Ajattelin kauhulla, kuinka pitkälle lapsemme menevät. Pitkällehän he menivät. He ansaitsivat vajaan sadan kilometrin matkalla neljän viikon tietokone- ja videokiellon. Ja heitä vain nauratti!Minua ei.
Vanhimmat lapsemme poikkeavat suuresti siitä, millainen olin itse lapsena. Äidin ja isän tarvitsi vain katsoa minuun pahasti tai pikkuisen murahtaa, kun juoksin jo itku silmässä omaan huoneeseeni. Muistan kerrankin, kuinka häpeissäni olin äidin moittiessa minua heitettyäni roskapaperin maahan. Äidin sanat:"En olisi sinustakaan uskonut!" olivat ankaraakin ankarampi rangaistus minulle. Valitettavasti minulla ei ole samanlaista auktoriteettia lapsiin. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, ettei kukaan lapsista ole ylikiltti. Itse käyn koko ajan taistelua sitä vastaan, etten olisi enää niin kiltti tyttö.
Nyt olemme eläneet melkein neljä viikkoa kieltolain aikaa. Mikael on katsonut videota melkein päivittäin. Yllättäen kumpikaan rangaistuksen saajista ei ole edes salaa yrittänyt päästä katsomaan. He eivät ole myöskään mankuneet videoiden eikä tietokoneen perään. Mummille ja papalle he tosin olivat valitelleet saaneensa neljän viikon rangaistuksen pelkästä kutittamisesta autossa. Isovanhemmat olivat luonnollisesti olleet pöyristyneitä moisesta rangaistuksesta. Välillä mietimme Vesankin kanssa rangaistuksen lieventämistä. Kieltämättä se tuntui vähän kohtuuttomalta. Perustelimme lapsimme, että vankilassakin hyvin käyttäytyvät ensikertalaiset vapautetaan puolessavälissä. Tarjosimme lapsille tällaista ystävällistä elettä. Valitettavasti hyvä käyttäytyminen loppui siihen paikkaan, ja ehdonalainen jäi ansaitsematta.
Nyt on rangaistusta jäljellä enää muutama päivä, mutta lapset eivät ole mitenkään tohkeissaan asiasta. He ovat keksineet paljon muuta mukavaa puuhaa. Antton on nauttinut täysin siemauksin liikunnasta ja ulkoilusta. Mieli on paljon iloisempi sählyn, koripallon tai jalkapallon kuin junapelin jälkeen. Laura taas on piirrellyt paljon, tehnyt ahkerasti eskariläksyksi saamiansa kotitöitä sekä leikkinyt ulkoleikkejä kujan lasten kanssa, vaikka aina ei ole tahtonut keksiä tekemistä. Vanhemmatkin ovat olleet tilanteeseen sangen tyytyväisiä, koska lapset ovat olleet selkeästi hyväntuulisempia. Ankara tuomio koituikin koko perheen parhaaksi! Siitä huolimatta toivon, etteivät lapsemme enää toisella kertaa kaivaisi verta nenästään eivätkä hakkaisi päätään seinään. He tosin kieltävät tehneensä moisia temppuja. Sanontojen opettaminen konkreettista vaihetta eläville lapsille on hauskaa puuhaa...
Hurja meno jatkui jatkumistaan: huutoa, potkimista, kutittelua, kiusaamista. Sitä kaikkea, mitä sisarukset hommavat keskenään takapenkillä. Uhkaukset kovenivat. Jos meno ei rauhoitu, tulee kolme päivää kieltoa. Ei mitään vaikutusta! Uhkaus laajeni ensin viikoon ja sitten kahteen viikkoon ilman mitään vaikutusta. Hiki alkoi jo nousta otsalleni. Yleensä video- ja tietokonekiellot ovat nimittäin raskaampia vanhemmille kuin lapsille: mankumista, valitusta ja vaivaa. Periaatteenamme on kuitenkin, että turhia uhkauksia ei tunneta. Jos jotain on uhattu, se toteutetaan.
Niinpä yritimme selittää lapsille ystävällisesti tilannetta. Tajuavatko he nyt, millaista rangaistusta he ovat ansaitsemassa. Kehotimme nyt rauhoittumaan, jottei enää tarvitsisi pidentää rangaistusta. Lapset väittivät tajuavansa tilanteen ja jatkoivat samaa hommaa. Ajattelin kauhulla, kuinka pitkälle lapsemme menevät. Pitkällehän he menivät. He ansaitsivat vajaan sadan kilometrin matkalla neljän viikon tietokone- ja videokiellon. Ja heitä vain nauratti!Minua ei.
Vanhimmat lapsemme poikkeavat suuresti siitä, millainen olin itse lapsena. Äidin ja isän tarvitsi vain katsoa minuun pahasti tai pikkuisen murahtaa, kun juoksin jo itku silmässä omaan huoneeseeni. Muistan kerrankin, kuinka häpeissäni olin äidin moittiessa minua heitettyäni roskapaperin maahan. Äidin sanat:"En olisi sinustakaan uskonut!" olivat ankaraakin ankarampi rangaistus minulle. Valitettavasti minulla ei ole samanlaista auktoriteettia lapsiin. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, ettei kukaan lapsista ole ylikiltti. Itse käyn koko ajan taistelua sitä vastaan, etten olisi enää niin kiltti tyttö.
Nyt olemme eläneet melkein neljä viikkoa kieltolain aikaa. Mikael on katsonut videota melkein päivittäin. Yllättäen kumpikaan rangaistuksen saajista ei ole edes salaa yrittänyt päästä katsomaan. He eivät ole myöskään mankuneet videoiden eikä tietokoneen perään. Mummille ja papalle he tosin olivat valitelleet saaneensa neljän viikon rangaistuksen pelkästä kutittamisesta autossa. Isovanhemmat olivat luonnollisesti olleet pöyristyneitä moisesta rangaistuksesta. Välillä mietimme Vesankin kanssa rangaistuksen lieventämistä. Kieltämättä se tuntui vähän kohtuuttomalta. Perustelimme lapsimme, että vankilassakin hyvin käyttäytyvät ensikertalaiset vapautetaan puolessavälissä. Tarjosimme lapsille tällaista ystävällistä elettä. Valitettavasti hyvä käyttäytyminen loppui siihen paikkaan, ja ehdonalainen jäi ansaitsematta.
Nyt on rangaistusta jäljellä enää muutama päivä, mutta lapset eivät ole mitenkään tohkeissaan asiasta. He ovat keksineet paljon muuta mukavaa puuhaa. Antton on nauttinut täysin siemauksin liikunnasta ja ulkoilusta. Mieli on paljon iloisempi sählyn, koripallon tai jalkapallon kuin junapelin jälkeen. Laura taas on piirrellyt paljon, tehnyt ahkerasti eskariläksyksi saamiansa kotitöitä sekä leikkinyt ulkoleikkejä kujan lasten kanssa, vaikka aina ei ole tahtonut keksiä tekemistä. Vanhemmatkin ovat olleet tilanteeseen sangen tyytyväisiä, koska lapset ovat olleet selkeästi hyväntuulisempia. Ankara tuomio koituikin koko perheen parhaaksi! Siitä huolimatta toivon, etteivät lapsemme enää toisella kertaa kaivaisi verta nenästään eivätkä hakkaisi päätään seinään. He tosin kieltävät tehneensä moisia temppuja. Sanontojen opettaminen konkreettista vaihetta eläville lapsille on hauskaa puuhaa...
lauantaina, huhtikuuta 12, 2008
Minkä taakseen jättää...
"Minkä taakseen jättää, sen eestään löytää" pätee hyvin lapsiperheen elämään. Olen ollut tämän viikon lievässä flussassa. Niinpä en töiden jälkee ole jaksanut hoitaa kuin välttämättömimmät kotityöt: ruoanlaiton, tiskauksen ja tärkeimmän pyykinpesun. Tänään saan palkkioksi viettää koko aurinkoisen päivän sisällä kotitöiden parissa.
Aamupäivän olen leiponut huomisia synttäreitä varten. Ruoanlaiton jälkeen olen aloittanut kodin raivaamisen ja siivoamisen. On se kumma, että ne tavarat eivät itsestään kävele oikeille paikoilleen. Tavaroiden keräämiseen menee yllättävän paljon aikaa, kun on laiminlyönyt tehtävän muutaman päivän ajan. Kaiken lisäksi nyt on juuri se aika, jolloin pitää käydä läpi lasten ulkovaatteita. Ilma alkaa olla sellainen, että toppavaatteet saa viskata pesukoneen kautta kesäksi kellariin säilöön.
Täytyy tehdä tänään töitä positiivisella asenteella: nauttia siivouksen lomassa Aurinkokello-levyn kuuntelusta sekä Pommacista, jota on jäljellä eilisistä kaverisynttäreistä. Synttäreitä ei siis pidetty kotona kaaoksen keskellä vaan seurakunnan liikuntasalissa sählyn ja jalkapallon merkeissä. Toimiva konsepti neljälletoista tokaluokkalaiselle. Iloa tuo myös se, että työn jälki ainakin näkyy ja flunssa on melkein voitettu! Ensi viikolla aion ottaa taas itseäni niskasta kiinni ja suorittaa jokapäiväiset arkiaskereet tunnollisesti. Siinä pääsee niin paljon helpommalla.
Aamupäivän olen leiponut huomisia synttäreitä varten. Ruoanlaiton jälkeen olen aloittanut kodin raivaamisen ja siivoamisen. On se kumma, että ne tavarat eivät itsestään kävele oikeille paikoilleen. Tavaroiden keräämiseen menee yllättävän paljon aikaa, kun on laiminlyönyt tehtävän muutaman päivän ajan. Kaiken lisäksi nyt on juuri se aika, jolloin pitää käydä läpi lasten ulkovaatteita. Ilma alkaa olla sellainen, että toppavaatteet saa viskata pesukoneen kautta kesäksi kellariin säilöön.
Täytyy tehdä tänään töitä positiivisella asenteella: nauttia siivouksen lomassa Aurinkokello-levyn kuuntelusta sekä Pommacista, jota on jäljellä eilisistä kaverisynttäreistä. Synttäreitä ei siis pidetty kotona kaaoksen keskellä vaan seurakunnan liikuntasalissa sählyn ja jalkapallon merkeissä. Toimiva konsepti neljälletoista tokaluokkalaiselle. Iloa tuo myös se, että työn jälki ainakin näkyy ja flunssa on melkein voitettu! Ensi viikolla aion ottaa taas itseäni niskasta kiinni ja suorittaa jokapäiväiset arkiaskereet tunnollisesti. Siinä pääsee niin paljon helpommalla.
Päivän sana
"Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon,
sillä pelossa on rangaistusta, ja joka pelkää,
se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa." 1.Joh. 4:18
Herra, anna minun kokea sellainen siunaus tällä hetkellä,
että minun ei tarvitse levittää pelkoa toisiin ihmisiin,
vaan että voin olla Jumalan ihminen, joka tuntee olemuksessaan:
minua suojaavat Jumalan voimakkaat käsivarret,
ja minun käteni on laskettu elävän Jumalan käteen. Aamen.
Hilja Aaltonen, Rukouskirja s.120
sillä pelossa on rangaistusta, ja joka pelkää,
se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa." 1.Joh. 4:18
Herra, anna minun kokea sellainen siunaus tällä hetkellä,
että minun ei tarvitse levittää pelkoa toisiin ihmisiin,
vaan että voin olla Jumalan ihminen, joka tuntee olemuksessaan:
minua suojaavat Jumalan voimakkaat käsivarret,
ja minun käteni on laskettu elävän Jumalan käteen. Aamen.
Hilja Aaltonen, Rukouskirja s.120
perjantaina, huhtikuuta 11, 2008
Aurinkokello
Ystäväni antoi minulle entisen kuorokaverini Jukka Putkosen uuden levyn Aurinkokello. Olen pitänyt kovasti lauluista, joita Jukka on tehnyt EtCetera-kuorolle. Levy jatkaa samaa hyvää linjaa. Se on tyylikäs kokonaisuus sekä musiikin että ulkoasun puolesta. Suosittelen! Tässä suosikkilauluni sanat.
Kiitoslaulu
Yllätit minut, kun olin tottunut harmauteen.
Herätit minut, kun olin väsynyt tyhjyyteen.
Vapautit minut, kun olin suostunut kahleeseen.
Ohjasit minut ulos auringonpaisteeseen.
Suojasit minut, kun sade yltyi ja tuuli niin.
Taivutit minut, kun uskoin voimiini mahtaviin.
Opetit minut sinun sanaasi luottamaan.
Johdatit minut askeleitasi seuraamaan.
Armahdit minut, kun olin matkalla pimeyteen.
Vapahdit minut, kun olin sidottu valheeseen.
Korjasit minut, kun olin särkynyt kiusauksiin.
Uudistit minut, kun kaikki anteeksi annettiin.
Huomasit minut, kun silmä pudotti kyyneleen.
Vahvistit minut ja tartuit käsiini uudelleen.
Rohkaisit minut rakkaudestasi kertomaan.
Paransit minut uusin kielin sua palvomaan.
Jukka Putkonen
Kiitoslaulu
Yllätit minut, kun olin tottunut harmauteen.
Herätit minut, kun olin väsynyt tyhjyyteen.
Vapautit minut, kun olin suostunut kahleeseen.
Ohjasit minut ulos auringonpaisteeseen.
Suojasit minut, kun sade yltyi ja tuuli niin.
Taivutit minut, kun uskoin voimiini mahtaviin.
Opetit minut sinun sanaasi luottamaan.
Johdatit minut askeleitasi seuraamaan.
Armahdit minut, kun olin matkalla pimeyteen.
Vapahdit minut, kun olin sidottu valheeseen.
Korjasit minut, kun olin särkynyt kiusauksiin.
Uudistit minut, kun kaikki anteeksi annettiin.
Huomasit minut, kun silmä pudotti kyyneleen.
Vahvistit minut ja tartuit käsiini uudelleen.
Rohkaisit minut rakkaudestasi kertomaan.
Paransit minut uusin kielin sua palvomaan.
Jukka Putkonen
torstaina, huhtikuuta 10, 2008
Kerjäläiset keskuudessamme
Olin menossa tiistaina Pasilan juna-asemalle, kun keski-ikäinen, huono-osaisen näköinen nainen pysäytti minut. Normaalipäivänä olisin juossut ohi ja sanonut, että minulla on kamala kiire. Olin kuitenkin tulossa laitoshartaudesta; minulla oli runsaasti aikaa junan lähtöön. Nainen pyysi minulta heti rahaa. Kysyin häneltä, mihin hän tarvitsee rahaa. Hän sanoi olevansa hätätilanteessa. Olin nähnyt naisen ennemminkin kerjäämässä rahaa. Niinpä tiedustelin, millainen hätä hänellä oli. Nainen sanoi, että hänen äitinsä oli kuollut.
Keskustelun jatkuessa nainen alkoi vaatia minulta, että vien hänet Hesburgeriin syömään. Kiletäydyin siitä. Kyselin lisää ja yritin tarjota naiselle diakoniatoimiston palveluja. Ne eivät häntä kiinnostaneet. Kerroin antavani rahaa keräyksiin. Nainen oli aivan tuohtunut siitä ja sanoi, että minun pitäisi antaa rahaa hänelle eikä mihinkään keräyksiin. Jatkoin keskustelua ja sanoin nähneeni hänet ennemminkin pyytämässä rahaa. Siitä nainen suuttui valtavasti minulle. Hänellä on oikeus pyytää rahaa. Hän vaati ja vaati, että minun pitäisi ostaa hänelle ruokaa. Loppujen lopuksi katsoin parhaaksi jatkaa matkaa antamatta rahaa. Nainen vielä huusi perääni, että hän haluaa lainata kännykkääni. Mielessäni siunasin naista ja jatkoin matkaa.
Kohtaamisemme jälkeen olo oli hämmentynyt. Mietin pitkään, teinkö oikein vai väärin. Menin kahvilaan odottamaan junan lähtöä ja ostin paljaan kahvin. Kahvia juodessani mietin sitä, olenko paatunut vai onko minulla maalaisjärkeä. Onko oikein kulkea kerjäävän ihmisen ohi, jos olisi kuitenkin varaa antaa? Toisaalta mietin sitä, miksi minun pitäisi antaa rahaa ihmiselle, joka käyttäytyy töykeästi minua kohtaan, ja joka luultavasti yrittää kerjätä rahaa ohikulkijoilta jatkuvasti vedoten mitä ihmeellisimpiin keksittyihin syihin. Pitääkö minun suostua hyväksikäyttöön vai onko parempi antaa almut sellaiseen hyväntekeväisyyteen, jossa on reilut pelisäännöt?
Tänään Kotimaa-lehdessä käsiteltiin kerjäläisyyttä, josta on tullut Helsingissä ongelma romanialaiskerjäläisten ilmaannuttua keskustan kaduille. Melkein joka kerta mennessäni keskustaan näen ainakin muutaman kerjäläisen kadulla. Heidän ohi on helpompi kulkea kuin suomalaisnaisen, koska he eivät puhu mitään. Toisaalta heidän olemuksensa herättää paljon enemmän sääliä kuin tapaamani naisen. "Oikeilla" kerjäläisillä on päällään surkeat vaatteet, ja he näyttävät aliravituilta ja sairailta toisin kuin Hesburgerille halunnut nainen.
Kotimaan artikkelin mukaan piispa Kari Mäkinen ei anna lantteja kerjäläisille. Hän vertaa lantin antamista vanhan luun antamiseen kulkukoiralle. Lantin antaja asettuu hänen mukaansa kerjäläisen yläpuolelle eikä poista hyvällä teollaan todellista hätää. Mäkinen on kokenut kerjäläisten kohtaamisessa vahvan sisäisen ristiriidan: "Jos kuljen ohi, tunnen kovettavan itseni. Jos teen sen,mihin kerjäläinen vetoaa ja heitän lanttini, tunnen osallituvani alentavaan toimintaan, jossa köyhän ihmisarvo poljetaan eikä köyhyys kuitenkaan häviä. Köyhyys on ollut Suomessa häpeän ja piilottelun aihe. Mutta tulokkaat näyttävät meille köyhyytensä estoitta, aiheuttaen suomalaisissa epätietoisuutta ja itsetutkistelua: Mikä oikeus minulla on omaan hyväosaisuuteeni?"
Juuri niin! Kerjäläisen kohtaamisen jälkeen tuntuu irvokkaalta mennä tunnelmalliseen kahvilaan tai shoppailemaan. Itse olen aina välillä antanut rahaa sellaisille kerjääjille, joilla on oikeasti tuntunut olevan hätä. Voi olla, että he ovat olleet vain hyviä näyttelijöitä. En ole kuitenkaan kokenut, että lantin antaminen minua köyhdyttää. Silti olen Mäkisen kanssa samoilla linjoilla siinä, ettei lantin antaminen ole mikään ratkaisu. Lähetystyössäkin on ollut jo kauan periaatteena, ettei ihmisille anneta kalaa, vaan heidät opetetaan kalastamaan. Samalla tavalla kerjäläisiä pitäisi lähimmäisenrakkauden hengessä ohjata hakemaan apua tavoilla, jotka tukevat heidän ihmisarvoaan. Mäkisen mukaan köyhyys poistuu vain siten, että puututaan sen todellisiin taustatekijöihin.
Tänään omatuntoni ei soimannut minua ollenkaan. Näin Helsingin keskustassa saman naisen. Hän oli taas kerjäämässä. Näin selvästi, että hän tunnisti minut. Hän yritti kääntää kasvonsa pois, jotten huomaisi häntä. Ehkä vuorostaan hänen omatuntonsa soimasi. Tai ehkä hän ei halunnut nähdä kamalaa, sydämetöntä ihmistä. Joka tapauksessa tulin siihen tulokseen, että olin toiminut oikein.
Keskustelun jatkuessa nainen alkoi vaatia minulta, että vien hänet Hesburgeriin syömään. Kiletäydyin siitä. Kyselin lisää ja yritin tarjota naiselle diakoniatoimiston palveluja. Ne eivät häntä kiinnostaneet. Kerroin antavani rahaa keräyksiin. Nainen oli aivan tuohtunut siitä ja sanoi, että minun pitäisi antaa rahaa hänelle eikä mihinkään keräyksiin. Jatkoin keskustelua ja sanoin nähneeni hänet ennemminkin pyytämässä rahaa. Siitä nainen suuttui valtavasti minulle. Hänellä on oikeus pyytää rahaa. Hän vaati ja vaati, että minun pitäisi ostaa hänelle ruokaa. Loppujen lopuksi katsoin parhaaksi jatkaa matkaa antamatta rahaa. Nainen vielä huusi perääni, että hän haluaa lainata kännykkääni. Mielessäni siunasin naista ja jatkoin matkaa.
Kohtaamisemme jälkeen olo oli hämmentynyt. Mietin pitkään, teinkö oikein vai väärin. Menin kahvilaan odottamaan junan lähtöä ja ostin paljaan kahvin. Kahvia juodessani mietin sitä, olenko paatunut vai onko minulla maalaisjärkeä. Onko oikein kulkea kerjäävän ihmisen ohi, jos olisi kuitenkin varaa antaa? Toisaalta mietin sitä, miksi minun pitäisi antaa rahaa ihmiselle, joka käyttäytyy töykeästi minua kohtaan, ja joka luultavasti yrittää kerjätä rahaa ohikulkijoilta jatkuvasti vedoten mitä ihmeellisimpiin keksittyihin syihin. Pitääkö minun suostua hyväksikäyttöön vai onko parempi antaa almut sellaiseen hyväntekeväisyyteen, jossa on reilut pelisäännöt?
Tänään Kotimaa-lehdessä käsiteltiin kerjäläisyyttä, josta on tullut Helsingissä ongelma romanialaiskerjäläisten ilmaannuttua keskustan kaduille. Melkein joka kerta mennessäni keskustaan näen ainakin muutaman kerjäläisen kadulla. Heidän ohi on helpompi kulkea kuin suomalaisnaisen, koska he eivät puhu mitään. Toisaalta heidän olemuksensa herättää paljon enemmän sääliä kuin tapaamani naisen. "Oikeilla" kerjäläisillä on päällään surkeat vaatteet, ja he näyttävät aliravituilta ja sairailta toisin kuin Hesburgerille halunnut nainen.
Kotimaan artikkelin mukaan piispa Kari Mäkinen ei anna lantteja kerjäläisille. Hän vertaa lantin antamista vanhan luun antamiseen kulkukoiralle. Lantin antaja asettuu hänen mukaansa kerjäläisen yläpuolelle eikä poista hyvällä teollaan todellista hätää. Mäkinen on kokenut kerjäläisten kohtaamisessa vahvan sisäisen ristiriidan: "Jos kuljen ohi, tunnen kovettavan itseni. Jos teen sen,mihin kerjäläinen vetoaa ja heitän lanttini, tunnen osallituvani alentavaan toimintaan, jossa köyhän ihmisarvo poljetaan eikä köyhyys kuitenkaan häviä. Köyhyys on ollut Suomessa häpeän ja piilottelun aihe. Mutta tulokkaat näyttävät meille köyhyytensä estoitta, aiheuttaen suomalaisissa epätietoisuutta ja itsetutkistelua: Mikä oikeus minulla on omaan hyväosaisuuteeni?"
Juuri niin! Kerjäläisen kohtaamisen jälkeen tuntuu irvokkaalta mennä tunnelmalliseen kahvilaan tai shoppailemaan. Itse olen aina välillä antanut rahaa sellaisille kerjääjille, joilla on oikeasti tuntunut olevan hätä. Voi olla, että he ovat olleet vain hyviä näyttelijöitä. En ole kuitenkaan kokenut, että lantin antaminen minua köyhdyttää. Silti olen Mäkisen kanssa samoilla linjoilla siinä, ettei lantin antaminen ole mikään ratkaisu. Lähetystyössäkin on ollut jo kauan periaatteena, ettei ihmisille anneta kalaa, vaan heidät opetetaan kalastamaan. Samalla tavalla kerjäläisiä pitäisi lähimmäisenrakkauden hengessä ohjata hakemaan apua tavoilla, jotka tukevat heidän ihmisarvoaan. Mäkisen mukaan köyhyys poistuu vain siten, että puututaan sen todellisiin taustatekijöihin.
Tänään omatuntoni ei soimannut minua ollenkaan. Näin Helsingin keskustassa saman naisen. Hän oli taas kerjäämässä. Näin selvästi, että hän tunnisti minut. Hän yritti kääntää kasvonsa pois, jotten huomaisi häntä. Ehkä vuorostaan hänen omatuntonsa soimasi. Tai ehkä hän ei halunnut nähdä kamalaa, sydämetöntä ihmistä. Joka tapauksessa tulin siihen tulokseen, että olin toiminut oikein.
tiistaina, huhtikuuta 08, 2008
Missä kulkee raja?
Muistan erään keskustelun opiskeluaikaisesta raamiksesta. Puhuimme julkkiksista, jotka ovat tulleet uskoon. Ainakin Anne Pohtamo-Hietanen liittyi jotenkin keskusteluun. Jotkut piiriläisistä olivat tuohtuneita ja suorastaan katkeria. Heidän mielestään oli epäreilua, että nämä julkkisuskovaiset olivat saaneet ensin viettää rankkaa elämää, menestyä ja bailata, ja sitten tulivat uskoon. Nuorten naisten mielestä julkkisuskovaiset olivat siis saaneet enemmän kuin he itse, jotka olivat eläneet koko elämänsä tietoisesti Jumalan yhteydessä.
En ymmärtänyt piiriläisten asenteita silloin; tänään ymmärrän niitä vielä vähemmän. Mieleen tulee kirkkaasti tuhlaajapoikakertomus ja isoveljen katkera asenne. Eikö niillä, jotka saavat koko ajan olla turvallisessa kodissa, ole asiat aika hyvin? Jumala on luvannut lapsilleen yltäkylläisen elämän. Jos elämä Jumalan yhteydessä tuntuu tylsältä ja kurjalta, kannattaa miettiä, mitä voisi tehdä elämässään toisin. Onko ensirakkaus Jumalaan jotenkin väljähtänyt vai onko elämässä menossa erämaakausi? Raamatun lupaus Hengen hedelmistä on upeaa luettavaa. Jos me elämme lähellä Jumalaa, hän lupaa antaa elämäämme rakkautta, iloa, rauhaa ja kaikkea muuta hyvää. (Gal. 5.22-23). Valitettavasti Hengen hedelmät tuntuvat kypsyvät hyvin hitaasti eikä niitä edes yleensä näe omassa elämässään, valitettavasti.
Ostin reilu viikko sitten pokkarin kirjakaupasta eurolla. Valitsin kirjan nopeasti, koska kuulin kassalla vasta tarjouksesta, jonka sain ostokseni ylitettyä tietyn summan. Huhtikuu on nimittäin hurjaa aikaa lapsiperheessä: kaverisynttäreitä on niin paljon, ettei yhtään epäile kesän olevan innokkainta lasten siittämisaikaa. Valitsin hyllystä Riikka Pulkkisen Raja-teoksen, jota kehuttiin takakannessa hiotuksi ja hallituksi esikoiseksi; poikkeuksellisen ansiokkaaksi debyytiksi.
Kirja oli kieltämättä taitavasti kirjoitettu, ja kertomus imaisi minut mukaansa. En ole pitkään aikaan lukenut romaania yhtä nopeasti. Raja-kirja kyseli moraalin rajoja. Kirjan pääjuonena oli kaksi epäsovinnaista rakkauskertomusta. Naimisissa oleva äidinkielen opettaja harrasti seksiä 16-vuotiaan oppilaansa kanssa. Tytön naimisssa oleva täti, kirjallisuuden professori, harrasti seksiä nuoremman miehen kanssa, jonka tapasi sattumalta Alzheimerin tautia sairastavan miehensä hoitolaitoksessa. Pariskunnista ei voi sanoa paljon muuta kuin sen, että he harrastivat seksiä. Rakasteluksi heidän toimintaansa tuskin voi edes nimetä. Heidän suhteissann ei ollut mitään muuta kuin himoa ja toinen toisensa hyväksikäyttöä. He olivat neljä onnetonta ihmistä, jotka yrittivät kielletyillä suhteillaan löytää elämäänsä rakkautta ja sisältöä, mutta epäonnistuivat pahasti.
Kirjan loppu oli näiden rakkaussuhteiden osalta onneton, mutta yksilöiden osalta osittain onnellinen. Opettaja ymmärsi rakastavansa vaimoansa ja kuuluvansa kokonaan perheelleen. 16-vuotias tyttö pääsi irrottautumaan epäterveestä suhteesta opettajaansa. Hän sai aitoa rakkautta äidiltään ja ystävättäreltään. Kirjallisuuden professorin elämä tuskin muuttui paremmaksi, kun hän erosi nuoresta rakastajastaan. Kirja päättyi dramaattisesti siihen, että nainen tappoi Alzheimerin tautia sairastavan miehensä lääkkeillä, koska tämä oli sitä pyytänyt sairauden alkuvaiheessa. Nainen jäi aivan yksin.
Raja-kirja oli minusta oiva teos siitä, mitä synti saa aikaan. Synti houkuttaa ihmistä tyhjillä lupauksillaan, mutta ei anna yhtään mitään. Kielletty rakkaussuhde ei tuo elämään rakkautta, vaan suurta tuskaa ja pettymystä. Hetken hurma ja kiihko tuhoavat helposti monen ihmisen elämän pitkäksi aikaa. Jäljelle jää tyhjyys, huono omatunto tai hyväksikäytetty olo. Aktiivinen eutanasia tuo esille toisen puolen synnistä. Synti on ennen kaikkea sitä, että ihminen luulee tietävänsä asiat Jumalaa paremmin. Silloin kymmenen käskyä saa väistyä ihmisviisauden tieltä. Kuka uskaltaa ottaa Jumalan roolin ja päättää, kenellä on oikeus elää? En ainakaan minä. Siinä kulkee raja, jota ihminen ei saa ylittää.
En ymmärtänyt piiriläisten asenteita silloin; tänään ymmärrän niitä vielä vähemmän. Mieleen tulee kirkkaasti tuhlaajapoikakertomus ja isoveljen katkera asenne. Eikö niillä, jotka saavat koko ajan olla turvallisessa kodissa, ole asiat aika hyvin? Jumala on luvannut lapsilleen yltäkylläisen elämän. Jos elämä Jumalan yhteydessä tuntuu tylsältä ja kurjalta, kannattaa miettiä, mitä voisi tehdä elämässään toisin. Onko ensirakkaus Jumalaan jotenkin väljähtänyt vai onko elämässä menossa erämaakausi? Raamatun lupaus Hengen hedelmistä on upeaa luettavaa. Jos me elämme lähellä Jumalaa, hän lupaa antaa elämäämme rakkautta, iloa, rauhaa ja kaikkea muuta hyvää. (Gal. 5.22-23). Valitettavasti Hengen hedelmät tuntuvat kypsyvät hyvin hitaasti eikä niitä edes yleensä näe omassa elämässään, valitettavasti.
Ostin reilu viikko sitten pokkarin kirjakaupasta eurolla. Valitsin kirjan nopeasti, koska kuulin kassalla vasta tarjouksesta, jonka sain ostokseni ylitettyä tietyn summan. Huhtikuu on nimittäin hurjaa aikaa lapsiperheessä: kaverisynttäreitä on niin paljon, ettei yhtään epäile kesän olevan innokkainta lasten siittämisaikaa. Valitsin hyllystä Riikka Pulkkisen Raja-teoksen, jota kehuttiin takakannessa hiotuksi ja hallituksi esikoiseksi; poikkeuksellisen ansiokkaaksi debyytiksi.
Kirja oli kieltämättä taitavasti kirjoitettu, ja kertomus imaisi minut mukaansa. En ole pitkään aikaan lukenut romaania yhtä nopeasti. Raja-kirja kyseli moraalin rajoja. Kirjan pääjuonena oli kaksi epäsovinnaista rakkauskertomusta. Naimisissa oleva äidinkielen opettaja harrasti seksiä 16-vuotiaan oppilaansa kanssa. Tytön naimisssa oleva täti, kirjallisuuden professori, harrasti seksiä nuoremman miehen kanssa, jonka tapasi sattumalta Alzheimerin tautia sairastavan miehensä hoitolaitoksessa. Pariskunnista ei voi sanoa paljon muuta kuin sen, että he harrastivat seksiä. Rakasteluksi heidän toimintaansa tuskin voi edes nimetä. Heidän suhteissann ei ollut mitään muuta kuin himoa ja toinen toisensa hyväksikäyttöä. He olivat neljä onnetonta ihmistä, jotka yrittivät kielletyillä suhteillaan löytää elämäänsä rakkautta ja sisältöä, mutta epäonnistuivat pahasti.
Kirjan loppu oli näiden rakkaussuhteiden osalta onneton, mutta yksilöiden osalta osittain onnellinen. Opettaja ymmärsi rakastavansa vaimoansa ja kuuluvansa kokonaan perheelleen. 16-vuotias tyttö pääsi irrottautumaan epäterveestä suhteesta opettajaansa. Hän sai aitoa rakkautta äidiltään ja ystävättäreltään. Kirjallisuuden professorin elämä tuskin muuttui paremmaksi, kun hän erosi nuoresta rakastajastaan. Kirja päättyi dramaattisesti siihen, että nainen tappoi Alzheimerin tautia sairastavan miehensä lääkkeillä, koska tämä oli sitä pyytänyt sairauden alkuvaiheessa. Nainen jäi aivan yksin.
Raja-kirja oli minusta oiva teos siitä, mitä synti saa aikaan. Synti houkuttaa ihmistä tyhjillä lupauksillaan, mutta ei anna yhtään mitään. Kielletty rakkaussuhde ei tuo elämään rakkautta, vaan suurta tuskaa ja pettymystä. Hetken hurma ja kiihko tuhoavat helposti monen ihmisen elämän pitkäksi aikaa. Jäljelle jää tyhjyys, huono omatunto tai hyväksikäytetty olo. Aktiivinen eutanasia tuo esille toisen puolen synnistä. Synti on ennen kaikkea sitä, että ihminen luulee tietävänsä asiat Jumalaa paremmin. Silloin kymmenen käskyä saa väistyä ihmisviisauden tieltä. Kuka uskaltaa ottaa Jumalan roolin ja päättää, kenellä on oikeus elää? En ainakaan minä. Siinä kulkee raja, jota ihminen ei saa ylittää.
Iloisia uutisia!
Olin ollut koko päivän kotona. En ollut edes pistänyt nenääni ulos. Vapaapäivän kunniaksi olin järjestänyt paikkoja, pessyt pyykkejä, laittanut ruokaa, oleillut lasten kanssa ja selvitellyt heidän riitojaan. Illan tullessa olin pahalla päällä. Olin ehkä tylsistynyt, tai väsynyt lasten mankumiseen ja riitoihin. Tai ehkä kärsin akuutista Jumalan läsnäolon puuttesta, koska olin tainnut unohtaa rukoukset enkä ollut avannutkaan Raamattua. Onneksi Vesa tuli kotiin ja antoi siunauksensa aikeelleni lähteä sauvakävelylle.
Puhelin soi juuri mennessäni ovesta ulos. Vanha tuttava soitti ja kysyi, oliko minulla hetki aikaa jutella. Olihan minulla. Soittajalla ei ollutkaan mitään tyhjänpäiväistä asiaa. Hän halusi soittaa minulle, koska oli löytänyt Jeesuksen. Kylmät väreet kulkivat selässäni kuunnellessani tarinaa. Tuntui niin uskomattomalta, että ihminen, jonka puolesta minäkin olin rukoillut, oli löytänyt elävän yhteyden Jeesukseen ja saanut elämäänsä rauhan. Vielä ihmeellisemmältä tuntui kuunnella sitä intoa, jolla hän kertoi uudesta elämästään. Ei puhettakaan siitä, että elämänmuutos pidettäisiin itsellä tai jotenkin salassa. Ei, hän oli saanut kertoa jo monelle ihmiselle siitä rauhasta, jonka Jeesus oli antanut hänen elämäänsä.
Olin kuolla onnesta, kun hän kertoi yhteisestä tuttavastamme, jonka hän oli saanut johdattaa Jeesuksen luo. Taas luottamukseni rukouksen voimaan ja Jumalan hyvyyteen kasvoi monen askeleen verran. Miten armollista, että sain kuulla tämän viestin. Olinhan rukoilut tämän ihmisen puolesta. Tuntui hienolta olla yksi pieni lenkki Jumalan suurissa suunitelmissa.
Nuoruudessa kadehdin niitä, jotka olivat saaneet johdattaa jonkin ihmisen Jeesuksen luo. Enää en kadehdi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, miten elävän uskon löytyminen on aina Jumalan suuri työ. Usko on lahja, ja sen vuoksi ihminen ei voi sitä itse saada aikaan. Uskon syntyminen on Jumalan käsissä. Sen vuoksi en voi ikinä käännyttää toista ihmistä. Sen sijaan voin kertoa ilouutista Jumalan rakkaudesta, rukoilla ja rakastaa. Sekin tuntuu uskomattoman hienolta. Voiko olla jalompaa tehtävää kuin olla Jumalan käsinä ja jalkoina jonkun ihmisen elämässä?
Rukousystäväni kanssa totesimme kerran, että elämämme tärkein tehtävä on olla Jumalan käytössä johdattamassa ihmisiä taivastielle. Tuntuu hassulta sanoa 32-vuotiaana, että tietyssä mielessä olen saavuttanut jo elämässäni kaiken, mitä olen halunnut. Minulla on ihana perhe, hyvä työ, ystäviä ja oma koti. Siitä kaikesta olen kiitollinen Jumalalle, ja sen vuoksi haluan olla loppuelämäni Jumalan käytössä ja edetä niissää jalanjäljissä, jotka Hän on minulle valmistanut. Sama Pekka Simojoen sanoin: "Tässä on kaikki, tee mitä tee."
Rakas Herra, kiitos, että olet tarkoittanut
meidät ihmiset toistemme tueksi ja rohkaisuksi.
Kiitos, että olet tässä ja nyt
meidän Herramme ja Vapahtajamme
ja että saamme rakentaa toinen toistamme.
Ole ylistetty, Herra, tästä suuresta lahjasta. Aamen.
Hilja Aaltosen rukouskirja, s.97
Toiset uskovat ovat suuri tuki elämässämme.
Kun meistä tuntuu, ettemme kelpaa mihinkään,
kun meillä on riipaiseva huonoudentunne,
toisen ihmisen osoittama hyväksyntä antaa oikean ihmisarvon.
Rohkaistumme, ja lähimmäisen lempeä lämpö vetää meidät ihmisten joukkoon.
Syntyy luottamus - luottamus elämään ja luottamus Jumalaan.
Silloin ei tarvitse pelätä. Raamattu puhuu totta sanoessaan,
että rakkaus karkottaa pelon.
HIlja Aaltosen rukouskirja, s. 96
Puhelin soi juuri mennessäni ovesta ulos. Vanha tuttava soitti ja kysyi, oliko minulla hetki aikaa jutella. Olihan minulla. Soittajalla ei ollutkaan mitään tyhjänpäiväistä asiaa. Hän halusi soittaa minulle, koska oli löytänyt Jeesuksen. Kylmät väreet kulkivat selässäni kuunnellessani tarinaa. Tuntui niin uskomattomalta, että ihminen, jonka puolesta minäkin olin rukoillut, oli löytänyt elävän yhteyden Jeesukseen ja saanut elämäänsä rauhan. Vielä ihmeellisemmältä tuntui kuunnella sitä intoa, jolla hän kertoi uudesta elämästään. Ei puhettakaan siitä, että elämänmuutos pidettäisiin itsellä tai jotenkin salassa. Ei, hän oli saanut kertoa jo monelle ihmiselle siitä rauhasta, jonka Jeesus oli antanut hänen elämäänsä.
Olin kuolla onnesta, kun hän kertoi yhteisestä tuttavastamme, jonka hän oli saanut johdattaa Jeesuksen luo. Taas luottamukseni rukouksen voimaan ja Jumalan hyvyyteen kasvoi monen askeleen verran. Miten armollista, että sain kuulla tämän viestin. Olinhan rukoilut tämän ihmisen puolesta. Tuntui hienolta olla yksi pieni lenkki Jumalan suurissa suunitelmissa.
Nuoruudessa kadehdin niitä, jotka olivat saaneet johdattaa jonkin ihmisen Jeesuksen luo. Enää en kadehdi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, miten elävän uskon löytyminen on aina Jumalan suuri työ. Usko on lahja, ja sen vuoksi ihminen ei voi sitä itse saada aikaan. Uskon syntyminen on Jumalan käsissä. Sen vuoksi en voi ikinä käännyttää toista ihmistä. Sen sijaan voin kertoa ilouutista Jumalan rakkaudesta, rukoilla ja rakastaa. Sekin tuntuu uskomattoman hienolta. Voiko olla jalompaa tehtävää kuin olla Jumalan käsinä ja jalkoina jonkun ihmisen elämässä?
Rukousystäväni kanssa totesimme kerran, että elämämme tärkein tehtävä on olla Jumalan käytössä johdattamassa ihmisiä taivastielle. Tuntuu hassulta sanoa 32-vuotiaana, että tietyssä mielessä olen saavuttanut jo elämässäni kaiken, mitä olen halunnut. Minulla on ihana perhe, hyvä työ, ystäviä ja oma koti. Siitä kaikesta olen kiitollinen Jumalalle, ja sen vuoksi haluan olla loppuelämäni Jumalan käytössä ja edetä niissää jalanjäljissä, jotka Hän on minulle valmistanut. Sama Pekka Simojoen sanoin: "Tässä on kaikki, tee mitä tee."
Rakas Herra, kiitos, että olet tarkoittanut
meidät ihmiset toistemme tueksi ja rohkaisuksi.
Kiitos, että olet tässä ja nyt
meidän Herramme ja Vapahtajamme
ja että saamme rakentaa toinen toistamme.
Ole ylistetty, Herra, tästä suuresta lahjasta. Aamen.
Hilja Aaltosen rukouskirja, s.97
Toiset uskovat ovat suuri tuki elämässämme.
Kun meistä tuntuu, ettemme kelpaa mihinkään,
kun meillä on riipaiseva huonoudentunne,
toisen ihmisen osoittama hyväksyntä antaa oikean ihmisarvon.
Rohkaistumme, ja lähimmäisen lempeä lämpö vetää meidät ihmisten joukkoon.
Syntyy luottamus - luottamus elämään ja luottamus Jumalaan.
Silloin ei tarvitse pelätä. Raamattu puhuu totta sanoessaan,
että rakkaus karkottaa pelon.
HIlja Aaltosen rukouskirja, s. 96
maanantaina, huhtikuuta 07, 2008
Hyvä paimen
On ilo tehdä työtä sellaisten työkavereiden kanssa, jotka ovat luovia ja innokkaita. Viihdyn hyvin Paavalin seurakunnassa, koska saan tehdä työtä monen sellaisen työtoverin kanssa. Eilen meillä oli taas puhutteleva jumalanpalvelus, jonka teemana oli Hyvä paimen. Saarnassa Terhi puhui mustista lampaista,valkoisista lampaista sekä liiankin valkoisista lampaista. Hyvän paimenen lisäksi saarnassa puhuttiin myös ihmispaimenista, jotka ovat meille esikuvia ja ohjaajia tietyissä elämänvaiheissa. Esirukous oli nuorekas eikä yhtään paperinmakuinen. Symboliset esineet saivat muistuttaa rukoilijoita ihmisistä, jotka tarvitsevat Jumalan apua. Kahleet muistuttivat kristittyjen vainojen keskellä elävistä, keppi pahoinpidellyistä sisarista ja veljistä, kello yksinäisistä, tyhjä lautanen nälkäisistä ja työhakemus työttömistä.
Musiikki oli myöskin koskettavaa. Päiväkuoron laulut elävöittivät mukavasti messun kulkua. Päivän teemaan sopi loistavasti laulu, jonka esitin Hanna-ystäväni kanssa. Olemme sen aikoinaan oppineet Elävät kivet -kuorossa ja levyttäneetkin. Siinä tulee esille hienolla tavalla uskomme ydin: Jeesus on luvannut pitää meistä hyvää huolta!
Minä olen kuullut sen itkusi hiljaisen.
Minä olen tuntenut sen, kipusi salaisen.
Isän sydän lyö rakkautta ainoastaan.
Minä olen hyvä paimen, ääni hiljainen.
Minä olen kuullut sen, pyyntösi hiljaisen.
Minä olen kantanut sen, taakkasi syntien.
Kuolin puolestasi, jotta voisin antaa sulle
elämän ja Puolusttajan, Hengen totuuden.
Minä olen lyönyt sen, vallan pimeyden.
Minä olen armahtanut kasvot syyllisen.
Menin taivaaseen valmistamaan sijaa teille,
jokaiselle lampaalleni kodin sinne teen.
Eila Rantanen
Musiikki oli myöskin koskettavaa. Päiväkuoron laulut elävöittivät mukavasti messun kulkua. Päivän teemaan sopi loistavasti laulu, jonka esitin Hanna-ystäväni kanssa. Olemme sen aikoinaan oppineet Elävät kivet -kuorossa ja levyttäneetkin. Siinä tulee esille hienolla tavalla uskomme ydin: Jeesus on luvannut pitää meistä hyvää huolta!
Minä olen kuullut sen itkusi hiljaisen.
Minä olen tuntenut sen, kipusi salaisen.
Isän sydän lyö rakkautta ainoastaan.
Minä olen hyvä paimen, ääni hiljainen.
Minä olen kuullut sen, pyyntösi hiljaisen.
Minä olen kantanut sen, taakkasi syntien.
Kuolin puolestasi, jotta voisin antaa sulle
elämän ja Puolusttajan, Hengen totuuden.
Minä olen lyönyt sen, vallan pimeyden.
Minä olen armahtanut kasvot syyllisen.
Menin taivaaseen valmistamaan sijaa teille,
jokaiselle lampaalleni kodin sinne teen.
Eila Rantanen
lauantaina, huhtikuuta 05, 2008
Päivän sana
Katkera ihminen ei jaksa olla vaiti, vaan kylvää tuhoa ympäristöönsä. Myöskään kateuden kantaja ei sääli lähimmäistään. Katkeralle ja kateelliselle on kaikki omasta mielestään luvallista. Mutta kun Jumalan käsi tarttuu kiinni, on raskasta poimia viskomiamme kiviä, poimia omin käsin ja tunnustaa omikseen.
Silti tämäkin urakka onnistuu Jeesuksen kanssa. Kun saamme taivaallista silmävoidetta, näemme kaiken uudessa valossa. Huomaamme, että katkeruus ja kateus vääristävät totuuden. Tällä tavoin Pyhä Henki valmistaa meitä taivasta varten.
Hilja Aaltonen:Rukouskirja s. 112
Silti tämäkin urakka onnistuu Jeesuksen kanssa. Kun saamme taivaallista silmävoidetta, näemme kaiken uudessa valossa. Huomaamme, että katkeruus ja kateus vääristävät totuuden. Tällä tavoin Pyhä Henki valmistaa meitä taivasta varten.
Hilja Aaltonen:Rukouskirja s. 112
perjantaina, huhtikuuta 04, 2008
Kömpelö, kömpelömpi, Elina
Ehkä olet kuullut sanonnan "tyhmä, tyhmempi, tenori" tai muita vastaavia. Tänään olen luonut uuden sanonnan "kömpelö, kömpelömpi, Elina". Olen nimittäin taas kerran tunaroinut oikein pahimmassa mahdollisessa tilanteessa, hautajaisissa. Pidän yleensä hautajaisista työtehtävänä, mutta en kestä sitä, että minulle ei ole vieläkään syntynyt mitään rutiinia helsinkiläisiin hautajaisiin. Kaipaan kovasti Vaasan hautajaisia ja jo eläköitynyttä Leo-vahtimestaria, joka piti homman hanskassa hymy huulilla.
Tänä vuonna minulla on ollut todella vähän hautajaisia, koska yleensä olen vapaana suosituimpina hautauspäivinä. Helsingissä taas on aika monta kappelia, jossa siunaamisia toimitetaan. Niinpä minun täytyy vieläkin olla todella tarkkana mennessäni hautajaisiin. Tarkistan monta kertaa kalenteristani, olenko varmasti menossa oikealle hautausmaalle. Varaan todella paljon aikaa matkoihin, jotta varmasti ehdin ajoissa. Sakastissa kyselen vielä vahtimestarilta tai kanttorilta tarvittavat yksityiskohdat, ja ihmettelen ääneen, miten sinne kappeliin nyt taas mentiin. Siunauskappelitkin tuntuvat olevan tyyliä: "ovia siellä, ovia täällä, ovia tuolla."
Tänään menin kappeliin hyvissä ajoin. Kävin omaisten kanssa vielä läpi toimituksen yksityiskohtia. Sakastissa puin rauhassa ja tiedustelin vahtimestarilta tarvittavat asiat. Kyselin mm. sitä, missä istun kappelissa. Papin kappeliin tuleminen on yleensä sen verran huomiota herättävä tapahtuma, että se täytyy yrittää hoitaa tyylikkäästi. Vahtimestari kertoi tuolin sijaitsevan aivan oven vieressä. Sanoin siihen, että näin kappelissa käydessäni kyseisellä tuolilla kukkia. Vahtimestari sanoi kukkien olevan aivan tuolin vieressä. Tyydyin vastaukseen.
Kappeliin mennessäni minulla oli pallo hukassa. Yhdet kukat olivat tosiaankin eksyneet papin tuolille. Tuolilla oli jotain muutakin roinaa. Katsoin parhaaksi jättää kukat rauhaan ja mennä istumaan penkkiin omaisten viereen. Mielessäni harmittelin sitä, että tyylikäs sisääntulo olikin vaihtunut pallo hukassa -oloon. Kuuntelin urkumusiikin ja kitaramusiikin rauhassa. Kitaristin tullessa takaisin paikalle päätin korjata tyylittömän tuloni polvistumalla kunnolla alttarin eteen.
Nousin raput ylös. Polvistuin ja laitoin kädet ristiin alttarilla olevan puisen kirjatelineen päälle. Silloin tapahtui jotain kummallista. Teline heilahti muutaman millin ja kaatoi sen takana olevan kukkamaljakon. Hautajaisväestä kuului samanlainen hämmentynyt ääni kuin Paddington-kirjassa Paddingtonin melkein tipahtaessa trapetsilta. Kukkamaljakko putosi kappelin lattialle, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyi ehjänä.
Olin muutaman sekunnin polvillani. Mietin kuumeisesti, mitä teen. Menenkö nostamaan maljakon vai jatkanko toimitusta normaalin kaavan mukaan? Annoin kukkien jäädä makaamaan maahan ja kävelin rauhallisesti arkun luo. Onneksi ei tarvinnut sanoa mitään spontaanisti, vaan saatoin aloittaa siunauksen turvallisesti "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Eikä ilmekään värähtänyt. Kukkakimpun kävin nostamassa virren aikana, hoidettuani siunauksen. Muutama terälehti ja pieni vesilammikko jäivät odottamaan lattialle vahtimestaria.
Kömpelyys pitää kyllä minut hyvin nöyränä. Ei tunnu kovinkaan mukavalta olla tällainen tohelo, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Olen varmaan Suomen ainoa pappi, joka on onnistunut kaatamaan sekä ehtoollismaljan että kukkamaljakon. Ja kukahan tässä perheessä on hajoittanut eniten astioita armottomalle kivilattialle. Ei ainakaan kukaan lapsista. Olen aivan samoilla linjoilla isäni kanssa: "Kömpelyys ei ole ilo kenellekään". Onneksi omaiset eivät olleet mitään tiukkapipoja. He olivat tyytyväisiä kokonaisuuteen, kaikesta huolimatta. Se on ARMOA!
Tänä vuonna minulla on ollut todella vähän hautajaisia, koska yleensä olen vapaana suosituimpina hautauspäivinä. Helsingissä taas on aika monta kappelia, jossa siunaamisia toimitetaan. Niinpä minun täytyy vieläkin olla todella tarkkana mennessäni hautajaisiin. Tarkistan monta kertaa kalenteristani, olenko varmasti menossa oikealle hautausmaalle. Varaan todella paljon aikaa matkoihin, jotta varmasti ehdin ajoissa. Sakastissa kyselen vielä vahtimestarilta tai kanttorilta tarvittavat yksityiskohdat, ja ihmettelen ääneen, miten sinne kappeliin nyt taas mentiin. Siunauskappelitkin tuntuvat olevan tyyliä: "ovia siellä, ovia täällä, ovia tuolla."
Tänään menin kappeliin hyvissä ajoin. Kävin omaisten kanssa vielä läpi toimituksen yksityiskohtia. Sakastissa puin rauhassa ja tiedustelin vahtimestarilta tarvittavat asiat. Kyselin mm. sitä, missä istun kappelissa. Papin kappeliin tuleminen on yleensä sen verran huomiota herättävä tapahtuma, että se täytyy yrittää hoitaa tyylikkäästi. Vahtimestari kertoi tuolin sijaitsevan aivan oven vieressä. Sanoin siihen, että näin kappelissa käydessäni kyseisellä tuolilla kukkia. Vahtimestari sanoi kukkien olevan aivan tuolin vieressä. Tyydyin vastaukseen.
Kappeliin mennessäni minulla oli pallo hukassa. Yhdet kukat olivat tosiaankin eksyneet papin tuolille. Tuolilla oli jotain muutakin roinaa. Katsoin parhaaksi jättää kukat rauhaan ja mennä istumaan penkkiin omaisten viereen. Mielessäni harmittelin sitä, että tyylikäs sisääntulo olikin vaihtunut pallo hukassa -oloon. Kuuntelin urkumusiikin ja kitaramusiikin rauhassa. Kitaristin tullessa takaisin paikalle päätin korjata tyylittömän tuloni polvistumalla kunnolla alttarin eteen.
Nousin raput ylös. Polvistuin ja laitoin kädet ristiin alttarilla olevan puisen kirjatelineen päälle. Silloin tapahtui jotain kummallista. Teline heilahti muutaman millin ja kaatoi sen takana olevan kukkamaljakon. Hautajaisväestä kuului samanlainen hämmentynyt ääni kuin Paddington-kirjassa Paddingtonin melkein tipahtaessa trapetsilta. Kukkamaljakko putosi kappelin lattialle, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyi ehjänä.
Olin muutaman sekunnin polvillani. Mietin kuumeisesti, mitä teen. Menenkö nostamaan maljakon vai jatkanko toimitusta normaalin kaavan mukaan? Annoin kukkien jäädä makaamaan maahan ja kävelin rauhallisesti arkun luo. Onneksi ei tarvinnut sanoa mitään spontaanisti, vaan saatoin aloittaa siunauksen turvallisesti "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Eikä ilmekään värähtänyt. Kukkakimpun kävin nostamassa virren aikana, hoidettuani siunauksen. Muutama terälehti ja pieni vesilammikko jäivät odottamaan lattialle vahtimestaria.
Kömpelyys pitää kyllä minut hyvin nöyränä. Ei tunnu kovinkaan mukavalta olla tällainen tohelo, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Olen varmaan Suomen ainoa pappi, joka on onnistunut kaatamaan sekä ehtoollismaljan että kukkamaljakon. Ja kukahan tässä perheessä on hajoittanut eniten astioita armottomalle kivilattialle. Ei ainakaan kukaan lapsista. Olen aivan samoilla linjoilla isäni kanssa: "Kömpelyys ei ole ilo kenellekään". Onneksi omaiset eivät olleet mitään tiukkapipoja. He olivat tyytyväisiä kokonaisuuteen, kaikesta huolimatta. Se on ARMOA!
tiistaina, huhtikuuta 01, 2008
Ekumeenisia keskusteluja iltapalapöydässä
Antton ja Laura ovat mukavassa iässä. He tarkkailevat maailman menoa ja tietävät siitä jo yllättävän paljon. Antton lukee Hesaria joka päivä. Urheilu-uutiset hän tutkii niin tarkasti, että meinaa välillä jo unohtaa kouluun lähdön. Muitakin uutisia hän lukee ainakin enemmän kuin minä; luultavasti hän on minua paremmin kärryillä maailman asioista. Laura taas on vähän liiankin tarkkaavainen tyttö. Hän kuuntelee aikuisten juttuja ja tarkastelee muiden tekemisiä niin paljon, että omat hommat tahtovat välillä unohtua. Lapsia katsellessani muistan hyvin, kuinka utelias olin lapsena. Monta kertaa olisin halunnut jäädä kuuntelemaan aikuisten juttuja, varsinkin, jos vaihtoehtona oli leikittää pienempiä lapsia. Aikuisten maailma tuntui niin jännittävältä ja kiehtovalta!
Tänään iltapalapöydässä selailin esitettä, jossa kerrottiin erilaisista lasten kesäleireistä. Kommentoin Vesalle, että helluntailaisten leirikin oli vihkossa mukana. Laura halusi tietää, mikä on helluntailaisten ja luterilaisten ero. Kerroin hänelle helluntailaisten aikuiskasteesta. Anttonin reaktio oli spontaani ja mielenkiintoinen: "Kamalaa, helluntailaiset saavat olla Jumalan lapsia paljon vähemmän aikaa." Ekumeeninen keskustelumme jatkui mielenkiintoisena ja korkeatasoisena. Kävimme läpi ortodoksien ja katolilaisten kastekäsitykset, ateistien nimenantojuhlat sekä helluntailaisten tavan siunata vauvoja.
Kasteesta päädyimme luonnollisesti toiseen kuumaan ekumeeniseen aiheeseen eli ehtoolliseen. Lapset halusivat tietää, minkä ikäisenä missäkin kirkossa saa ottaa vastaan ehtoollisen. Lapset olivat ihmeissään, kun kerroin nähneeni ortodoksikirkossa aivan pienen lapsen, jolle annettiin ehtoollinen. Katolilaisten muistelimme saavan ensimmäisen ehtoollisen varhaisteineinä ja luterilaisten silloin, kun lapsi ymmärtää ehtoollisen merkityksen. Ehtoolliskeskustelumme jatkui pohdinnalla viinistä: toisten mielestä se on väkevää ja toisten mielestä hyvää.
Viinin maku on ollut syy siihen, että lapsemme eivät ole yleensä halunneet ottaa vastaan ehtoollista. Olemme nykyisten suositusten mukaan kysyneet heiltä noin viisivuotiaina, haluavatko he siirtyä siunaamisesta ehtoolliseen. He ovat halunneet kokeilla. Antton taisi kerran tai kaksi kertaa kokeiltuaan jälkeen pääätyä siihen, että haluaa mieluummin siunauksen. Laura on valinnut ehtoollisen tai siunauksen tunneihmisenä vähän fiilispohjalta. Joskus olen pyytänyt heille ehtoollisella vain leivän, ettei ehtoollisesta jäisi paha maku suuhun.
Kuka olet, Jumala? Millainen?
Siitä ollaan niin monta mieltä,
mutta sinä tunnet jokaisen,
puhut jokaisen ihmisen kieltä.
Aamen.
(Kirkkovuosi lasten kanssa, s.83)
Tänään iltapalapöydässä selailin esitettä, jossa kerrottiin erilaisista lasten kesäleireistä. Kommentoin Vesalle, että helluntailaisten leirikin oli vihkossa mukana. Laura halusi tietää, mikä on helluntailaisten ja luterilaisten ero. Kerroin hänelle helluntailaisten aikuiskasteesta. Anttonin reaktio oli spontaani ja mielenkiintoinen: "Kamalaa, helluntailaiset saavat olla Jumalan lapsia paljon vähemmän aikaa." Ekumeeninen keskustelumme jatkui mielenkiintoisena ja korkeatasoisena. Kävimme läpi ortodoksien ja katolilaisten kastekäsitykset, ateistien nimenantojuhlat sekä helluntailaisten tavan siunata vauvoja.
Kasteesta päädyimme luonnollisesti toiseen kuumaan ekumeeniseen aiheeseen eli ehtoolliseen. Lapset halusivat tietää, minkä ikäisenä missäkin kirkossa saa ottaa vastaan ehtoollisen. Lapset olivat ihmeissään, kun kerroin nähneeni ortodoksikirkossa aivan pienen lapsen, jolle annettiin ehtoollinen. Katolilaisten muistelimme saavan ensimmäisen ehtoollisen varhaisteineinä ja luterilaisten silloin, kun lapsi ymmärtää ehtoollisen merkityksen. Ehtoolliskeskustelumme jatkui pohdinnalla viinistä: toisten mielestä se on väkevää ja toisten mielestä hyvää.
Viinin maku on ollut syy siihen, että lapsemme eivät ole yleensä halunneet ottaa vastaan ehtoollista. Olemme nykyisten suositusten mukaan kysyneet heiltä noin viisivuotiaina, haluavatko he siirtyä siunaamisesta ehtoolliseen. He ovat halunneet kokeilla. Antton taisi kerran tai kaksi kertaa kokeiltuaan jälkeen pääätyä siihen, että haluaa mieluummin siunauksen. Laura on valinnut ehtoollisen tai siunauksen tunneihmisenä vähän fiilispohjalta. Joskus olen pyytänyt heille ehtoollisella vain leivän, ettei ehtoollisesta jäisi paha maku suuhun.
Kuka olet, Jumala? Millainen?
Siitä ollaan niin monta mieltä,
mutta sinä tunnet jokaisen,
puhut jokaisen ihmisen kieltä.
Aamen.
(Kirkkovuosi lasten kanssa, s.83)
Ihana kevät!
Kevät on saapunut ja valoittanut minut täydellisesti. Auringonpaiste ja lämpö tuntuvat niin ihanilta, puhumattakaan valosta, joka tuntuu muuttavan koko elämän. Illalla kotiin tullessa ei olekaan enää pimeää. Aikaa on yhtäkkiä enemmän. Eihän sitä oikeasti ole, tuntuu vain siltä, kun olo on niin paljon virkeämpi ja pirteämpi.
Kevät on saanut minussa aikaan halun keventää elämää. Suklaapäällysteiset paahtoleivät ovat taas saaneet vaihtua salaattipäällysteiseen ruisleipään. Töissä porkkanakeitto on saanut korvata raskaammat ruoat. Olen kaivanut esille myös kävelysauvat, jotka ovat olleet hukassa muutostamme lähtien. Sen sijaan Lepo-Lasse, takkatuli ja lämmin peitto eivät enää houkuta minua. Ei, minä haluan ulos raikkaaseen ilmaan. Mieli on niin kevyt, että haluaisin vain pomppia, hyppiä ja nauttia elämästä. Lasten kanssa ulkoilustakin on tullut taas mieluista puuhaa. Hyvä niin!
Yksi suosikkilauluni kertoo oivasti siitä, millainen oloni on nyt. "Kevätpurojen solinaa" tuo kevään ja ilon lisäksi mieleeni Luulajan ajat, koska esitimme sitä Heavenly Sisters -kuoron kanssa ainakin kahtena vuonna äitienpäiväjuhlissa. Terveisiä kaikille Luulajan rakkaille!
Kevätpurojen solinaa,
kasvun riemua huumaavaa.
Kaikkialla soi laulu onnellinen.
Multa janoaa elämää,
luonto valoa hengittää.
Sinä hellästi täytät kaipauksen.
Hiljaa saavut halki hyisen maan,
hiljaa odotan.
Hiljaa sinut kohdata nyt saan,
Poika Jumalan.
Sinun äänesi puissa soi.
Sydän sinusta unelmoi.
Sinä kuihtuneet nostat kukoistamaan.
Sinä uudeksi kaiken teet.
Kaikki toiveemme rauenneet
sinä syliisi nostat rakastavaan.
Hiljaa saavut halki hyisen maan,
hiljaa odotan.
Hiljaa sinut kohdata nyt saan,
Poika Jumalan.
Kevätpurojen solinaa
sykkii sydämen erämaa.
Lähde kuivunut jälleen pulputa saa.
Herra siunua tervehdin.
Sinä herätit minutkin.
Soitat minussa kevään sinfoniaa.
Hiljaa saavut halki hyisen maan,
hiljaa odotan.
Hiljaa sinut kohdata nyt saan,
Poika Jumalan.
Anna-Mari Kaskinen
Kevät on saanut minussa aikaan halun keventää elämää. Suklaapäällysteiset paahtoleivät ovat taas saaneet vaihtua salaattipäällysteiseen ruisleipään. Töissä porkkanakeitto on saanut korvata raskaammat ruoat. Olen kaivanut esille myös kävelysauvat, jotka ovat olleet hukassa muutostamme lähtien. Sen sijaan Lepo-Lasse, takkatuli ja lämmin peitto eivät enää houkuta minua. Ei, minä haluan ulos raikkaaseen ilmaan. Mieli on niin kevyt, että haluaisin vain pomppia, hyppiä ja nauttia elämästä. Lasten kanssa ulkoilustakin on tullut taas mieluista puuhaa. Hyvä niin!
Yksi suosikkilauluni kertoo oivasti siitä, millainen oloni on nyt. "Kevätpurojen solinaa" tuo kevään ja ilon lisäksi mieleeni Luulajan ajat, koska esitimme sitä Heavenly Sisters -kuoron kanssa ainakin kahtena vuonna äitienpäiväjuhlissa. Terveisiä kaikille Luulajan rakkaille!
Kevätpurojen solinaa,
kasvun riemua huumaavaa.
Kaikkialla soi laulu onnellinen.
Multa janoaa elämää,
luonto valoa hengittää.
Sinä hellästi täytät kaipauksen.
Hiljaa saavut halki hyisen maan,
hiljaa odotan.
Hiljaa sinut kohdata nyt saan,
Poika Jumalan.
Sinun äänesi puissa soi.
Sydän sinusta unelmoi.
Sinä kuihtuneet nostat kukoistamaan.
Sinä uudeksi kaiken teet.
Kaikki toiveemme rauenneet
sinä syliisi nostat rakastavaan.
Hiljaa saavut halki hyisen maan,
hiljaa odotan.
Hiljaa sinut kohdata nyt saan,
Poika Jumalan.
Kevätpurojen solinaa
sykkii sydämen erämaa.
Lähde kuivunut jälleen pulputa saa.
Herra siunua tervehdin.
Sinä herätit minutkin.
Soitat minussa kevään sinfoniaa.
Hiljaa saavut halki hyisen maan,
hiljaa odotan.
Hiljaa sinut kohdata nyt saan,
Poika Jumalan.
Anna-Mari Kaskinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
