Free counter and web stats

perjantaina, maaliskuuta 06, 2009

Sentraali-Santroja, puhelinkoppeja ja kikattavia lapsia

Luin tänään pienten kanssa kirjaa, jossa oli puhelinkoppi kioskin vieressä. Samalla sain selittää heille, miten aikaisemmin oli yleensä jonkinlainen puhelinkoppi melkein kaikkien kioskin vieressä. Lapset olivat ihmeissään. He eivät syntyperäisinä Nokia-maan asukkaina osanneet kuvitellakaan aikaa, jolloin ihmiset puhuivat puhelimessa lasisessa kopissa keskellä kylää.

Keskustelutuokiostamme tulvahti mieleeni muistoja epätoivoisista tilanteista, joissa olen yrittänyt vieraalla paikkakunnalla löytää puhelinkoppia löytääkseni määränpään. Ankeat muistot saavat mielen kiitolliseksi kännykän keksimisestä! Mielikuvissani on myös kotikyläni lasinen koppi postitalon edessä, jossa aina välillä kävin. En voi kyllä kuollaksenikaan muistaa, kenelle sieltä sisareni tai kaverini kanssa soittelimme. Mutta pakkasen huurtamaa koppia en unohda!

Kuulin tarinaa pikkulapsesta, joka oli saksella katkaissut vanhanaikaisen lastenpuhelimen johdon. Pieni ei ollut ikinä nähnyt oikeaa puhelinta, jossa luuri on kiinni puhelimessa johdolla.   Johdolliset puhelimet olivat meidänkin perheessämme historiaa jo muutama vuosi ennen varsinaista lankapuhelimista luopumista. Lapsiperheessä vanhemman mahdollisuus kulkea vapaasti puhelun aikana pidentää kummasti puheluiden kestoa, mutta lisää myös turvallisuutta. 

Omasta lapsuudestani muistan monia hetkiä, jolloin äiti asettautui puhelimeen työhuoneeseen. Hän istui siellä rauhassa soittaessaan sisarilleen tai ystävilleen.  Minä monesti menin sinne jossain vaiheessa puhelua ja istahdin syliin. Olin ihan hiljaa nauttien läheisyydestä ja aikuisten juttujen kuuntelusta. Tätä vaihetta kesti kauan: äidin syli oli minulle mieluinen tankkauspaikka vielä murrosikäisenäkin.   

Muutama päivä sitten mieleeni välähti se, kuinka paljon kännykkä onkaan muuttanut puhelinkulttuuria. Varhaislapsuudessani puhelinsoitot ohjautuivat vielä keskuksen kautta. Isosiskoni ja -veljeni kavereineen saivat kuulla useamman kerran keskuksen työntekijöiltä kehotuksen lopettaa pilasoitot. Ehkä minäkin olin mukana näissä tilanteissa äänettömänä yhtiökumppanina. 

Lapsuudessamme saimme tottua siihen, että kirkkoherrana toimineelle isällemme tuli kotiin paljon työpuheluita. Meistä lapsista tuli rutinoituneita vastaanottovirkailijoita. Yleensä muistimme kertoa isällemme soittajan terveiset tai kirjoittaa ylös soittopyynnön. Joskus isot sisarukseni olivat radikaaleja ja vastasivat lestadiolaistaustaisen soittajan "Jumalan terve" -tervehdykseen "tervepä terve". Tuskin soittaja sitä edes kuuli, mutta meistä se oli aika rohkeaa. Useamman kerran nauroimme sisareni kanssa puhelimeen niin, ettei soittaja tahtonut saada mitään selvää siitä, missä isämme oli. Mitäs meni soittamaan juuri silloin, kun meillä oli naurukohtaus menossa! 

Kännykkäaikana puhelimen käyttö on yksityistynyt valtavasti. Minulle ei tulisi mieleenkään vastata mieheni työpuhelimeen, puhumattakaan siitä, että antaisin lasten koskea siihen. Jonkun perheenjäsenen oman kännykän soidessa meillä on tapana tarkistaa, kuka siellä soittaa. Läheisen ihmisen puheluun voi joku toinenkin vastata, jos kännykän omistaja on hankalassa tilanteessa.

Mies on katellinen nykyajan nuorille miehille. Nämä rontit pääsevät kuulemma niin paljon helpommalla kuin edelliset sukupolvet naisten iskemisessä ja seurustelussa. On omat kännykät, tekstiviestit, meset, Facebookit ja muut apuvälineet. Ei hassumpaa! 

4 kommenttia:

pikkupappi kirjoitti...

Kännykkä on kyllä kätevä vempain, mutta välillä tuntuu, että olisi ihan terveellistä olla lankapuhelimen varassa. Tulisi esimerkiksi lähdettyä tapaamisiin hyvissä ajoin, kun ei voisi laittaa matkalta viestiä, että myöhästyy. Ja tapaamiset tulisi sovittua hyvissä ajoin, eikä niin, että sovitaan päivä ja "soitellaan sitten tarkemmin". Jotenkin sellainen järjestys tekisi häslääjälle hyvää.

Mietin myös, ovatko ihmiset osanneet nykyistä paremmin olla itsensä seurassa ennen kännyköitä, kun bussimatkaa ei voinut kuluttaa tekstaten tai parhaassa tapauksessa puhelimeen kailottaen. Voi olla, että hämärä esihistoria, aika ennen kännyköitä on jo muuttunut kultaiseksi "ennen vanhaan"-ajaksi mielessäni :D

Elina Koivisto kirjoitti...

Olen ihan samaa mieltä. Nykyän luotetaan liikaa siihen, että kaikilla on kännykät mukana. Helpommalla pääsisi monesti, kun sovittaisiin kunnolla tapaamiset.

Välillä on terveellistä jättää kännykkä kotiin, jos lähtee vaikka kävelylle tai kylään. Silloin huomaa, että ilmankin selviää yleensä vallan mainiosti.

Toisaalta kännykät ja virtuaalimaailma ovat lisänneet sosiaalista elämää tosi paljon. On mukava, että voi pitää enemmän yhteyttä esim. vanhoihin kavereihin, kun voi käyttää luppoajan vaikkapa tekstareiden kirjoittamiseen tai puhelimessa pölisemiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos makoisista nauruista muisteluidesi parissa!
t. isosisko

Elina Koivisto kirjoitti...

Tackar och bockar! Eipä kestä! Vieläkö muistat naurukohtauksen tabasco-maustepullosta ja siitä, voisiko se olla puolinainen? Mulla on kyllä NIIN outo muisti!