Pitkäperjantai oli perheellemme rangaistusten päivä. Ensin saimme seurata Vivamon upeassa Raamattukylässä, miten Jeesus tuomittiin oikeudenkäynnissä ristille. Tulomatkalla rangaistuksia jaettiin ihan oman perheen jäsenille. Istuimme poikkeuksellisesti Vesan kanssa molemmat etupenkeillä; yleensä Vesalla on tapana istua erotuomarina keskipenkillä minun ajaessa. Niinpä meno villiintyi kotimatkalla aika tavalla. Silloin etupenkiltä alkoi kuulua uhkauksia. Jos meno ei rauhoitu, tulee päivän video- ja tietokonekielto. Meno ei rauhoittunut. Mikael tosin nukkui hyvin rauhassa.
Hurja meno jatkui jatkumistaan: huutoa, potkimista, kutittelua, kiusaamista. Sitä kaikkea, mitä sisarukset hommavat keskenään takapenkillä. Uhkaukset kovenivat. Jos meno ei rauhoitu, tulee kolme päivää kieltoa. Ei mitään vaikutusta! Uhkaus laajeni ensin viikoon ja sitten kahteen viikkoon ilman mitään vaikutusta. Hiki alkoi jo nousta otsalleni. Yleensä video- ja tietokonekiellot ovat nimittäin raskaampia vanhemmille kuin lapsille: mankumista, valitusta ja vaivaa. Periaatteenamme on kuitenkin, että turhia uhkauksia ei tunneta. Jos jotain on uhattu, se toteutetaan.
Niinpä yritimme selittää lapsille ystävällisesti tilannetta. Tajuavatko he nyt, millaista rangaistusta he ovat ansaitsemassa. Kehotimme nyt rauhoittumaan, jottei enää tarvitsisi pidentää rangaistusta. Lapset väittivät tajuavansa tilanteen ja jatkoivat samaa hommaa. Ajattelin kauhulla, kuinka pitkälle lapsemme menevät. Pitkällehän he menivät. He ansaitsivat vajaan sadan kilometrin matkalla neljän viikon tietokone- ja videokiellon. Ja heitä vain nauratti!Minua ei.
Vanhimmat lapsemme poikkeavat suuresti siitä, millainen olin itse lapsena. Äidin ja isän tarvitsi vain katsoa minuun pahasti tai pikkuisen murahtaa, kun juoksin jo itku silmässä omaan huoneeseeni. Muistan kerrankin, kuinka häpeissäni olin äidin moittiessa minua heitettyäni roskapaperin maahan. Äidin sanat:"En olisi sinustakaan uskonut!" olivat ankaraakin ankarampi rangaistus minulle. Valitettavasti minulla ei ole samanlaista auktoriteettia lapsiin. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, ettei kukaan lapsista ole ylikiltti. Itse käyn koko ajan taistelua sitä vastaan, etten olisi enää niin kiltti tyttö.
Nyt olemme eläneet melkein neljä viikkoa kieltolain aikaa. Mikael on katsonut videota melkein päivittäin. Yllättäen kumpikaan rangaistuksen saajista ei ole edes salaa yrittänyt päästä katsomaan. He eivät ole myöskään mankuneet videoiden eikä tietokoneen perään. Mummille ja papalle he tosin olivat valitelleet saaneensa neljän viikon rangaistuksen pelkästä kutittamisesta autossa. Isovanhemmat olivat luonnollisesti olleet pöyristyneitä moisesta rangaistuksesta. Välillä mietimme Vesankin kanssa rangaistuksen lieventämistä. Kieltämättä se tuntui vähän kohtuuttomalta. Perustelimme lapsimme, että vankilassakin hyvin käyttäytyvät ensikertalaiset vapautetaan puolessavälissä. Tarjosimme lapsille tällaista ystävällistä elettä. Valitettavasti hyvä käyttäytyminen loppui siihen paikkaan, ja ehdonalainen jäi ansaitsematta.
Nyt on rangaistusta jäljellä enää muutama päivä, mutta lapset eivät ole mitenkään tohkeissaan asiasta. He ovat keksineet paljon muuta mukavaa puuhaa. Antton on nauttinut täysin siemauksin liikunnasta ja ulkoilusta. Mieli on paljon iloisempi sählyn, koripallon tai jalkapallon kuin junapelin jälkeen. Laura taas on piirrellyt paljon, tehnyt ahkerasti eskariläksyksi saamiansa kotitöitä sekä leikkinyt ulkoleikkejä kujan lasten kanssa, vaikka aina ei ole tahtonut keksiä tekemistä. Vanhemmatkin ovat olleet tilanteeseen sangen tyytyväisiä, koska lapset ovat olleet selkeästi hyväntuulisempia. Ankara tuomio koituikin koko perheen parhaaksi! Siitä huolimatta toivon, etteivät lapsemme enää toisella kertaa kaivaisi verta nenästään eivätkä hakkaisi päätään seinään. He tosin kieltävät tehneensä moisia temppuja. Sanontojen opettaminen konkreettista vaihetta eläville lapsille on hauskaa puuhaa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Kylläpäs kuulostaakin tutulta! Ja ihan on sama juttu meillä, että itse sitä lapsena totteli aivan toisella tavoin kuin omat nyt - liekö yleisellä ajanhengelläkin vaikutusta asiaan, kun kuitenkin sinänsä yrittää kuria kasvatuksessa ylläpitää? Toisaalta olen myös tyytyväinen siihen, että ennemmin löytyy sisukkuutta panna hanttiin kuin että on liiankin kiltti - sitä manttelia kun on itsekin yrittänyt karistella päältään, ettei ihan jalkoihin jäisi. Sen olen muuten minäkin huomannut meidän tytöistä, että video- ja pelikiellot todellakin poikivat yllättävän luovaa käytöstä toisinaan, sen mankumisen sijaan, jota itse olisi odottanut.
Video- ja pelikielto on parempi vaihtoehto kuin kotiaresti, jota mieheni määräsi aikoinaan lapsillemme. Kotiarestia kun piti valvoa, joten se oli aresti myös vanhemmalle, usein minulle.
Neljä viikkoa kotiarestia on jo liikaa. Armahdus toi helpotusta kaikille.
Tuohon aikaan ei ollut tietokoneita.
Kiitos kommenteista! Lohduttavaa Sanna kuulla, että muillakin on samanlaista meininkiä. Tänään olin juuri eräässä vanhempainillassa. Siellä kokenut opettaja kertoi meille, miten haasteellistab tämän ajan yhteiskunnassa on kasvattaa lapsia. Hänen ohjeensa olivat yksinkertaiset ja selkeät: selvät rajat ja paljon rakkautta! Tuntui hyvältä kuulla se taas kerran!
Anoonymille voin todeta, että olen oikein iloinen siitä, että voin käyttää rangaistuksena video- ja tietokonekieltoa. Se on lapselle ikävä menetys, mutta aikuisen näkökulmasta ainoastaan lapsen parhaaksi. Monissa perheissä, joissa on pidetty taukoja videoista,TV:stä tai tietokoneista
rangaistuksena tai ihan muuten vaan, on huomattu, miten se lisää lasten luovuutta aivan niinkuin meillä ja Sannan perheessä.
Nykyajan vanhemmilta kyllä vaaditaan erilailla rajojen laittamista suhteessa näihin teknisiin laitteisiin kuin omassa lapsuudessani. Meillä ei ollut ikinä mitään rajoituksia TV:n tai tietokonepelien suhteen, vaikka vanhemmat olivat tiedostavia vanhempia. Ei yksinkertaisesti ollut samanlaista tarvetta kuin nyt.
Lähetä kommentti